Tallinomistajattaren päiväkirja

Haetko tiettyä hevosta koskevia merkintöjä? Kokeile CTRL + F ja hae #hevosenlempinimi.

29.4.2018 — Tomi oli kasannut rännin juurelle, viemärin päälle, vähän havuja, jotka vaimensivat ääniä tehokkaasti. Nillikään ei ollut enää moksiskaan sadekeleillä. Mutta minä olin. Tuntui, että vaikka olin täällä, en ollut läsnä. En osannut kuvailla oloani, yksinkertaisesti olin vain tyhjä. Istuimme aamuisin Tomin kanssa kahvipöydässä, kuin kilpaillen kumpi pystyisi olemaan kauemmin hiljaa. Harjasin Eemeliä tallissa vahingossa toista tuntia, kuin se ei olisi ikinä ollut tarpeeksi puhdas. Ratsastin sillä ravia kenttää ympäri ja ympäri ja ympäri, oriin tasaiset askeleet märän kentän pohjassa lätisten. Läts, läts, läts. Missään ei ollut vaihtelua. Läts, läts, läts.

"Sä olet Julia jumiutunut", Verna totesi tietävästi eräs päivä. Mä katsahdin sohvan toisessa päädyssä istuvaa naista, joka oli vasta vähän aikaa sitten alkanut ajaa Vähäpellon toimintaa alas. "On hyvä tehdä uutta välillä, vaihtelua."

Katselin kupissani pyörivää teetä kuin sillä olisi jotain vastauksia. Ehkä voisin lukea porot pohjalta kuin Harry Potterissa, ennustaa elämääni niiden perusteella. Ehkä siellä olisi joku kalmankoira. Tai vain poroja ja puruja. Huokaisin: "En mä halua vaihtaa mitään. Tuntuu, että tallissa on pitkästä aikaa vain kivoja hevosiakin."

"No, ehkä sitä vaihdettavaa on sitten jossain muussa", Verna vastasi ja hörppäsi sufeeta. "Sun pitää vaan löytää se, mikä mättää."

Hymistelin myöntyvästi. Aihe sai mun vatsanpohjan vellomaan, ja vaihdoin puheenaiheen kuin lennosta huomisiin rotunäyttelyihin, joissa Kärmeniemi esiintyisi ensimmäistä kertaa ikinä kasvattajakehässä. Kokeneempana—ei ehkä vuosissa, mutta paitsi kasvattien määrässä niin myös laadussa— Vernalla oli paljon sanottavaa aiheeseen, ja naisen päästyä vauhtiin, mun teki mieli kaivaa muistiinpanovälineet.

Silti, yöllä vartoessani unta, mun mielessä pyöri näyttelykehävinkkien sijasta Vernan ensimmäiset neuvot. Ehkä mun piti vain löytää se, mikä mätti.
#eemeli

15.4.2018 — "Ränni ei vedä", Tomi sanoi eräänä keväisenä aamuna. Se seisoi keittiön ikkunan edessä, kylmentynyt kahvikuppi kädessään ja tuijotti yli äyräidensä vuotavaa ränniä.

"Mhm", vastasin ja käänsin sanomalehden sivua.

Sitten, kaksi päivää myöhemmin, Nilli oli tavallista rasittavampi, niinku extrarasittava. Se oli jo karsinassaan sisäänkäynnin vieressä vastassa silmänvalkuaiset pyörien, ja se oli jotenkin saanut karsinanaapurinsa Nössönkin siihen mukaan. Toisaalta Nössö nyt oli niin draamanhakuinen luonne, että se lähti mukaan vaikka mihin ihan vain ollakseen ylimääräinen rasite.

"Salli, otapa Nilli pihalle, mä otan tän", totesin sitten, aikeinani selvittää mikä sai tammat niin hulluiksi. Nilli lähti tallista kuin ohjuksen suusta, Salli enemmän perässään kuin johtavana hahmona, ja mä astuin elämöivän Nössön karsinaan. Mutta niin vaan heti kun tallissa tuli rauhallista, Nössökin rauhoittui. Minä tuijotin vatsakasta ponikaakkia tuimana: "Jaa niin sulla ei taidakaan olla mitään ongelmaa. Kunhan muuten vaan toikkaroit." Nössö tapitti mua takaisin vähän aikaa ja kävi sitten kaikessa rauhassa tyytyväisenä heinilleen. Ulkoa kuitenkin kuului hätäinen hirnahdus, oikein kimakka sellainen, ja painuin itsekin pihalle selvittelemään tapaus Nilliä. Kevään ensimmäinen sadekuuro sai hiukset tarrautumaan sadetakin rintamukseen.

"Se on toi ränni", Salli huusi sateen yli ja Nilli pyöri ympyrää sen ympärillä. Käänsin katseeni tallin nurkkaan, ja toden totta, aiemmin tukossa ollut ränni toimi taas ja antoi sadeveden kohista vapaasti alas. Tomi oli tainnut ryhtyä tuumasta toimeen. Heti, mikä ei ollut sen tapaista.

"Tomi sen kanssa toissapäivänä kyllä puuhailikin", Salli muisteli. "Mitä jos laitetaan Nilli toiseen karsinaan?"

"Niin", vastasin poissaolevana ja tuijotin ränniä. Tomi ei ikinä tehnyt töitä heti kun se ne huomasi. Yleensä se vetelehti kotona ja tuli aina joskus nikkaroimaan jos sille tarpeeksi huomatteli rikkinäisistä asioista.

Salli talutti Nillin sisälle ja minä tunsin kuinka vesi kasteli sukkani kumisaappaan läpi. Ränni veti taas.
#nössö #nilli

7.4.2018 — "Miksi täällä ei ole sulaa?" nuoren pojan kirkas ääni kaikui metsän siimeksessä. Sinne pääsi auringonsäteet vain varkain, ja sammalta peitti vielä raskas hanki. Vilkaisin taakseni, missä Unka sievästi pujotteli lumeen tallautunutta polkua pitkin vaikka sen kyydissä istuva Petja katseli taivasta vasten piirtyvien puiden huippuja, ohjat pitkinä. Sitten Unka nappasti tahtiaan hidastanutta Nössöä pyllystä. Hellästi, mutta nappasipa kuitenkin ja sai Nössön ottamaan pari loukkaantunutta raviaskelta. Minua nauratti.

"Koska tänne ei pääse aurinko paistamaan", selitin lapselleni. "Pitää odottaa, että tulee lämmintä niin täältäkin sulaa."

Äiti-poika -maastoretket olivat jääneet harvinaisen vähälle, kiitos alkaneen koulun ja ratsastusharrastuksen ohi kiilanneen jalkapallon. Kun Petja oli lauantain aamupalan jälkeen kysynyt, haluaisinko viedä sen ratsastusretkelle, olin ollut sydän sykkyrällä—tietenkin halusin. Niinpä olimme valikoineet ratsumme: Petja oli valinnut sille melkein jo sopivankokoisen Nössön, ja minä otin tietenkin Unkan, jonka kanssa maastoilusta oli tullut isoin henkireikä elämääni.

Tosin poikettuamme maantieltä metsään, Nössö oli vankasti päättänyt, että hän ei enää muuten hievahdakaan. Ei vaikka Unka yritti kannustaa laumatoveriaan sen pyllyä tökkimällä. Niinpä olimme suorittaneet suvereenin ratsunvaihdon, eikä Nössökään vähän enemmän elopainoa selkäänsä saaneena enää jaksanut neuvotella liikkumisasiasta sen enempää. Minua ei haitannut: vaikka Unka oli ehdoton suosikkihevoseni meidän laumasta, Nössö oli ihan kiva. Se oli kaikesta draamailustaan huolimatta valtavan hauska persoona, ja maastoretki isomman hevosen kanssa teki sille ihan hyvää. Poni joutui painelemaan reippaassa tahdissa siinä missä isoaskelinen Unka vaan tulla löntysteli perässä tyytyväisenä.

Päästyämme lenkin päätteeksi maantielle, Nössö hikisempänä kuin Unka, aurinko porotti siniseltä taivaalta. Hevosten hokit purivat kosteaan santaan ja linnut lauloivat pellonreunan metsikössä. Tuntui vähän kesältä, mutta kevät se vain oli.
#nössö #unka

1.4.2018 — Kevät oli tuonut mukanaan loputtoman tuntuisen auringonpaisteen. Mun sielu sai kuin terapiaa varkain pidentyneistä päivistä ja selkää lämmittävistä säteistä. Punaiset ja voikot kimmelsivät tarhoissa kilpaa toistensa kanssa, ja mustanpuhuvista hevosista erotti taas muutakin kuin pelkän siluetin. Minä hengitin kevättä keuhkot täyteen ja suuntasin talliin, askeleeni kevyemmät kuin pitkään aikaan. Koiravarjoni kulki perässäni, tassut lumipeitteen alta paljastuneella hiekalla rohisten. Vilkaisin Jujua ja se minua, ja minä hymyilin, ja Juju aukaisi suunsa, kieli pitkänä, kuin sekin olisi hymyillyt.

Kenttä oli märkä, ja siihen oli painunut monen monta kaviouraa. Pääsiäissunnuntai takasi hiljaisen valtakunnan—isovanhemmat olivat vieneet lapsenlapsensa kylpyläviikonloppua viettämään ja Tomi oli karannut heti aamutallin tehtyään autotalliin puuhastelemaan moottoripyörän kanssa. Niinpä seuranani oli ainoastaan tallipihan puissa hiljaa laulavat linnut ja uljas ruunikkoni Unka.

En ollut aikoihin ratsastanut kentällä. Olin aina suunnannut maastoon, ja silloinkin "omilla" hevosillani. Unka oli ollut Sallin tiukassa treenissä, toki vähenemissä määrin kun kilpauran huippu oli jo takanapäin. Nyt se seisoi keskellä kenttää allani, paikoillaan vaikka en pidellyt edes ohjista, maisemia katsellen. Minä säädin jalustimia tuskastuneena, mutta Unka se vain seisoi ja katsoi ja seisoi. Joskus se saattoi kääntää päätään, ja sitten se taas katsoi ja seisoi ja katsoi.

Ajatus treenaamisesta tuntui jännittävältä ja liian painokkaalta, joten päätin olla treenaamatta. Sen sijaan muistelin, miksi pidin ratsastuksesta muuallakin kuin maastossa. Muistelin, kuinka taitavasti Unka kääntyi painoavuilla ja kuinka se nousi sujuvaan laukkaan vain pienin avuin. Muistelin, kuinka Unkalla oli tapana rullailla ihan omissa muodoissaan jos sen kanssa ei ollut tarpeeksi tarkkana, ja muistelin, kuinka se yritti luistaa pohkeenväistössä jos vaan suinkaan näki siihen tilaisuuden.

Pohjimmiltaan Unka oli miellyttävä hevonen ja se tarjosi tekemisen meininkiä. Ratsastuksen jälkeen se ei ollut edes hiessä vaikka minä olin, eikä se tainnut tajuta kuinka paljon iloa se oli juuri tuottanut. Minä osasin vieläkin! Minä muistin kuinka ratsastettiin ja mikä tärkeintä, kuinka minun hevosiani ratsastettiin. Muistin jipot ja jepot, ja Unkan jäädessä tarhaan, sieltä tarttui mukaan Fia. Olo oli kuin parikymppisellä—tänään minä ratsastaisin ainakin kolme hevosta.
#unka #fia #juju

20.3.2018 — Tiffistä lähti karvaa. Jujusta lähti karvaa. Musta lähti karvaa, osa niin Tiffin kuin Jujunkin, osa ihan mun omaa tummaa kuontaloa. Sitä se turha stressi teettää, Salli oli todennut viisaana kun valittelin sille joka puolella leijuvia hiussortuviani, jotka olivat omin nokkineen irtisanoutuneet vanhasta kunnon yksiöstään eli mun päänahasta. Mä en tiennyt mitä olin stressannut niin kovasti, että tukka oli alkanut tippua päästä.

Juju loikoili pitkin pituuttaan tallin käytävällä, juuri siinä kohtaa mihin avonainen oviaukko piirsi auringolla suorakulmion. Koira hengitti rauhallisesti mutta äänettömästi, eikä sen kilpailijaksi lähtenyt yhdellä riimunnarulla keskelle käytävää kiinnitetty Tiffikään. Ruunikko poniolento ei ollut vielä edes pahimmassa vaiheessa karvanlähtöään, mutta musta tuntui, että mä sain harjata ja harjata ja harjata ja harjata ja... You get the picture. Jossain vaiheessa oli vain hyvä luovuttaa—sama urakka olisi vastassa huomennakin, ihan sama kuinka paljon tänään harjaisi. Jos jotain olin oppinut hevostäyteisen elämäni aikana, niin sen, että hevosen karva on loputon luonnonvara.

Ponnistin itseni Tiffin pyöreään selkään tallin edustalle unohtuneelta puutarhatuolilta. Kirpeästä kevätpakkasesta huolimatta Tiffi oli lämmin ja leppoisa. Minua tavallaan harmitti: tamma oli isänsä vastakohta. Ohion kaviokuume oli ollut paha paikka, mutta viimeisten vuosien aikana kaviokuumeille herkemmäksi tullut ori oli ollut parempi päästää taivaslaitumille kuin odottamaan seuraavaa kaviokuumetta. Tomi oli lohduttanut, että olihan minulla Tiffi. Minä olin sanonut, että olisipa minulle Toledo. Tiffin täysveli menisi isästään aivan täydestä: se oli sporttinen, yhtä jalkaa ja selkää, ja ketterä ja vikkelä ja vähän vikurikin. Tiffi sen sijaan oli pyöreä ja syvä ruunikko, vailla jalkaa, vailla luonnetta.

Juju tepasteli tottunein elkein edellämme. Sen reitti seilasi kahden hevosen levyistä metsätietä reunasta toiseen. Aina välillä se jäi jälkeen, juoksi meidät taas kiinni ja jatkoi jolkotteluaan. Tiffi sen sijaan käveli tasaista, turvallista tahtiaan. Pitkät ohjat ja minun käteni lepäsivät sen säkää vasten, ja katselin ympäriltäni kuin varkain katoavaa talvea. Tiffi pärskähti ja laski päätään alemmas, Juju kymmenen metriä edellä pysähtyi odottamaan meitä.

Ensimmäistä kertaa aikoihin koin oloni onnelliseksi. Olin onnellinen turvallisesta ja seesteisestä Tiffistä, joka ei ollut yhtään kuin pähkähullu isänsä. Olin onnellinen hiljaisesta ja varovaisesta Jujusta, joka ei suostunut olemaan kenenkään muun kuin minun koirani.

Me vaellettiin Hossan metsiköissä hyvä tovi. Minä, ruunikkoni ja varjoni. Ja hiuksetkin pysyivät taas päässä.
#tiffi #juju

14.3.2018 — Aikoinaan, kun vaari vielä pyöritti tallia Vallilassa, siellä oli sellainen suomenhevostamma kuin Anni. Anni oli pirun kova juoksija ja vaarin mukaan komia kuin mikä, mutta hirveä perkele. Anni oli kauniin kermaisan rautias liinaharja, mutta luonteeltaan se oli Tamma isolla T:llä, enkä nyt tarkoita mitään lempeää tammaa, vaan sellaista kulmakunnan kyylämatamia, jolla on kaikkeen aina sanottavaa. Kuitenkin, sanonta kevättä rinnassa toteutui Annin kohdalla aina kirjaimellisesti: ensimmäisillä sulilla teillä Anni juoksi paremmin kuin koskaan ja auringon vakiinnuttaessa taas paikkaansa taivaalla, Anni oli lauhkea kuin lammas. Vaari kutsui sitä Kevät-Anniksi.

Mörssäri, tai tuttavallisemmin Mösö, tai Möösi, on vähän samanlainen. Mösöä en ehkä sanoisi ihan hirveäksi perkeleeksi, mutta vahvatahtoinen naishevonen se kyllä on. Minä pidän Mösöstä ihan hirveästi, mutta näin keväisin se on erityisen miellyttävä. Talutin sen viime viikolla pakkasten lauhduttua nolliin loskaiselle pihalle auringon porottaessa täydeltä taivaalta, ja Mösö pysähtyi ennen kuin oli saanut edes takakavioitaan ulos tallista. Se haisteli hetken sulaa keliä, kohotti turpansa ilmaan ja nautiskeli hetken täysin sydämin kevään ensimmäisestä aurinkoisesta päivästä.

Sinä päivänä Mösö ei ehkä suorittanut kentällä mitenkään tavallista huomattavasti paremmin, mutta silti, siinä kun katsoin sen ja Sallin työskentelyä vetisellä kentällä, Mösö toi mieleeni Annin. Se kulki tavanomaisesta möösiydestä poiketen leppoisasti, rauhallisesti pärskien ja antoi Sallin määrätä tahdin. Minä nautiskelin lämmittävästä auringosta, lintujen laulusta, hevoseni vetisestä askelluksesta. Ehkä siksi Annikin oli rauhoittunut aina keväisin—olihan kevään ensihetkistä nautittava täysin sydämin. Kuten Möösi, kuten minä.
#mösö

26.12.2017 — Talvi oli kolkko. Olin elänyt talvia, jotka olivat olleet sielua lämmittäviä ja lempeitä. Tänä talvena kotitalli oli ottanut iskua iskun perään, ja sitten vielä kääntänyt toisen posken samalle kohtelulle—se oli tuntunut. Vastoinkäymisiä oli seurannut kaamosmasennus väsymyksineen päivineen. Lääkäri oli varoitellut D-vitamiinin puutoksesta, oli kehottanut hankkimaan vitamiinipurtiloa jos toistakin ja vaikka kirkasvalolampunkin päiviä piristämään.

Olin pysynyt visusti poissa tallista—mihin minua siellä tarvittiin, enhän minä edes treenannut tai kilpaillut kenelläkään, poneja nyt ei yhtään haitannut lihoa lumisissa tarhoissaan heinäkasojen äärellä—avopuolisoni ja valmentaja-tallimestari-ratsuttajani kehoituksista huolimatta. Olin istunut kirkaslampun äärellä aamut ja illat tuijotellen milloin Excel-taulukkoja Kärmeniemen taloustilanteesta ja milloin kilpailukutsuja, joihin en ikinä saisi ilmoittauduttua. Yleensä kotona oli kuulunut elämisen ääniä, mutta tänään Tomi oli paketoinut lapsemme ja kaksi kolmesta koirastamma toppahaalareihin, ja lähtenyt pohjoiseen tapaninpäivän sukuloineille. Salli vietti pyhäpäivää vapaalla, ja hevoset ulkoilivat talvimaisemissa niinikään vapaapäivää viettäen.

Ulkona paistoi aurinko. Sitkeä, kirkas pakkaspäivän aurinko. Se oli noussut horisontista kuin varkain, maalaten Kärmeniemen maat säteillään kultaiseksi kimallukseksi. Paksun talvikarvan kasvattanut Fati näytti kuin loistavan kaiken valkean keskellä. Se seisoi ylväästi keskellä oritarhaa, valvoen pieneksi käynyttä laumaansa. Ehkä se oli huolestunut—ensin väheni naapuritarhan tammat, hänen naisensa, ja pian oman lauman oriitkin.

Fati oli komea hevonen. Se oli pienikokoinen, mutta raamikas ja ylväs. Orin karva kylpi auringonsäteissä kimmeltäen ja sen syvä rinta hengitti syvään. Mä en saanut silmiäni irti voikosta ja siitä hohkavasta energiasta, valosta, lämmöstä. Fati loisti kirkkaampana kuin pöydällä mun vieressä istuva kirkasvalolamppu, ja sen voima sai mut nousemaan ylös ja vetämään toppatakin niskaani. Hevonen havahtui vahdistaan käyvään ulko-oveen. Juju luikahti kylmään talvi-ilmaan oven raosta kuin varkain, ja harppoi hangessa mun jalanjäljissä kohti oritarhaa.

Voikko loisti kultaisena tehdessään tietä portille läpi lumen. Sen hengitys höyrysi Pohjanmaan kirpeässä pakkasessa ja sen uteliaat silmät tarkkailivat minua ja koiravarjoani. Mä nostin varovasti käteni portin yli sen haisteltavaksi, ja yhtä varoen Fati tutki kättäni turpakarvojensa avulla. Sitten se laski turpansa minun avoimeen käteeni ja puhalsi sen täyteen lämmintä ilmaa.

Sinä aamuna minä satuloin yhden hevosistani ensimmäistä kertaa kuukausiin ja tunsin oloni eläväksi metsän siimeksessä, voikkoni selässä, koiravarjoni tassutellessa perässämme. Fatista hohkava valo, lämpö tuntui täyttävän jotain syvällä sisimmissäni. Ehkä sen D-vitamiinipuutoksen.
#fati

25.12.2017 — Mun ihoa kylmäsi. Hieraisin villapaidan peittämää kylkeäni, mutta se ei auttanut: kylmyys tuli mun sisältä, piti mua tiukassa syleilyssä. Joulupäivä oli ankea, kuin oli ollut koko joulunalusaikakin. Kärmeniemi ei hangista korkeista nietoksistaan huolimatta ollut tuntenut hitustakaan joulumieltä.

Petja ja Tomi pelasivat eilen paketista kuoriutunutta konsolipeliä olohuoneessa. Iloinen musiikki ja satunnaiset riemunkiljahdukset kantautuivat keittiöön lähinnä vaimeana meluna, ja minä tuijotin keittiön ikkunan takana hiljalleen leijailevaa lunta. Talli näytti kuin taianomaisista kirjoista karanneelta—valo loisti lämpimänä sen kalteroiduista ikkunoista, kinosten kiivetessä kiviseinää vasten kohti katonreunasta uhkaavasti roikkuvia jääpuikkoja ja lumihelmoja.

Tiesin, mitä tallissa odotti. Tai, ennemminkin, kuka siellä ei enää odottanut.

Syksy oli kuin varkain vienyt meiltä kaiken. Ensin mansikat maasta, sitten lehdet puista. Sitten se oli vienyt Rutun ja sitten Texasin. Minun elämäntyöni, elämäniloni. Kaikki oli yhtäkkiä ollut rankkaa—vuoden aikana menetettyjen hevosten poissaolo oli alkanut tuntua, käsittelemätön suru vaatia verojaan. Minä olin vaipunut surutyöhön, ja Tomi oli ottanut kaiken harteilleen.

Juju mun jaloissa hengähti syvään. Se oli kasvanut syksyn ja talven aikana hurjasti, aivan kuten Kossikin, ja se oli valinnut ihmisekseen minut. Siinä missä Buu ja Kossi rakastivat yhtä lailla kaikkia ja kaikkea, Juju tuntui välittävän vain minusta. Tomi kutsui sitä joskus varjokseni: koira hiipi perässäni minne meninkään, ja minne minä asetuin, sieltä myös Juju löysi itselleen paikan. Annoin katseeni seurata puulattialla makaavan belgin piirteitä: sen kapeaa ja kettumaista nenää, suuria korvia ja siroa kroppaa; surullista ilmettä, apeita silmiä ja heilumatonta häntää—minusta se oli ennemmin peilini, kuin varjoni.

"Julia", Tomi kutsui varovasti astuessaan keittiöön. Olohuoneesta kantoi yhä iloinen pelimusiikki ja tarmokas ohjaimen nappien nakutus. Nostin katseeni mieheeni, ja Juju teki perässä. Tomi istui penkille mun viereen, vastapäätä, ja laski lämpimän käden mun polvelle. Ristityt jalkani säpsähtivät elettä, ja vaistomaisesti Juju nousi seisomaan kuin puolustusasemiin. Laskin käteni koiran pehmeälle turkille—rauhassa.

"Mä laitoin hevosia myyntiin", se sanoi.

"Mhm", vastasin. Ketä? olisi pitänyt kysyä. Tai miksi? milloin? kelle? tai mitä tahansa muuta kuin mhm. Mutta mä en saanut sitä pakotettua itsestäni ulos. Tomin käsi puristi mun polvea, kiipesi kohti mun reittä ja katosi samalla kuin mies katosi edestäni. Se näytti siltä, että se oli pahoillaan. Ja mä en tiennyt oliko se pahoillaan hevosteni myymisestä vai siitä, että mä olin mitä mä olin.
#juju

10.9. 2017 — "Se on ruunikko."

"Niin on."

"Ruunikko."

"Ruunikko."

"Rautiaasta ja mustasta. Ruunikko. Millä todennäköisyydellä?"

Tomi mietti hetken. Se tuijotti tallin kattoa silmät vähän sirrillään ja suu hieman auki. "37 ja puoli prosenttia."

Mä mulkaisin sitä, koska kysymys oli retorinen. Toki arvostin avokkini keskimääräistä parempia päässälaskutaitoja, mutta se, että se laski hevosten värigenetiikka tuosta noin? Ei kiitos. Anyway, siirsin katseeni karsinassa seisovaan varsaan. Se näytti itsevarmalta ja vallan tyytyväiseltä siihen, että seisoi omilla jaloillaan huomion keskipisteenä. Pikimustan ja sirorakenteisen Fian rinnalla seisoi töppöjalkainen ja poninpörheä varsa. Sillä oli läsi ja vaaleanpunainen turpa, pitkät silmäripset ja velmu katse. Tiesin heti, että se on painajainen poniksi. Hevoseksi. Kärmekseksi.
#nössö

7.9.2017 — Koiranpennut tuoksuivat hyvälle. Niiden karva oli pehmeää höttöä, toista kuin meidän vanhemman bordercollien karhea turkki. Toinen vinkui mun sylissäni kuin viimeistä päivää ja toisen takatassut kaivautuivat mun reiteen sen töröttäessä ikkunaa vasten suuren korvat tötteröllä. Me oltiin jo pidemmän aikaa puhuttu uuden koiran hankinnasta nyt kun Buu ei voinutkaan repeytyä kolmeen suuntaan harrastuskoiraksi. Buu saisi jatkaa touhujaan perheen nuorimmaisen kanssa, ja minulle ja Tomille olisi oma, nuori työkoiran alku.

Tuumasta toimeen, koska Kärmeniemen perheessä ei ole ikinä eläintenhankintaa mietitty turhan pitkään, ja jokunen aika sitten olin yhteydessä hurmaavaan belgianpaimenkoiria kasvattavaan Nandyhill-kenneliin. Mikä onnenpotku kävikään: tuoreimmasta tervuerenpentueesta oli vielä varaus auki. Me ilmoittauduimme narttupennun ottajaksi, ja kun pentujen syntymäpäivänä puhelin kilahti ja meille luvattiin tervutyttö, joku aikuinen nainen saattoi hetken hyppiä ylösalas riemusta keskellä Supermarketin sipsikäytävää.

Vaan eipä siinä vielä kaikki. Ihan täysin 100-prosenttisen vahingossa tuli törmättyä toiseenkin pentuilmoitukseen. Bordercollieita. Yksi pentu jäljellä. Sen nimi oli Hiljamielen Kärmessuu. Ja ihan tosi, mun ei tarvinnut kuin näyttää ilmoitusta punavalkoisen urospennun kuvineen Tomille kun se jo oli puhelin esillä numeroa näppäilemässä.

Niinpä mun sylissäni oli kaksi koiranpentua. Kyllä maalle mahtuisi.
#juju #kossi

6.9.2017 — Syksy teki sitkeästi tuloaan: minä hytisin pelkkä pitkähihainen softshellin alla ja Unkan kaviot olivat upota yöllisten sateiden jäljiltä vieläkin pehmeään polkuun. Kesä kuivasi minkä kasteli, vaan syksy ei.

Metsän siimeksessä oli rauhallista. Muutama lintu lauloi laulujaan, mutta kaukana oli ne ajat kun joka toisesta puusta syöksyi vihainen äitilintu suojaamaan pesäänsä ohikulkevilta ratsukoilta. Unka oli saanut korvaansa tyylikkään lovenkin yhden erityisen aggressiivisen linnun nokittua meitä minkä kerkesi. Nyt lovikorva kuitenkin harppoi samaa reittiä rauhallista käyntiä eikä siipiveikkojen aiheuttamasta traumasta ollut tietoakaan.

Kärmeniemi tuntui pitkältä aikaa olevan elossa—muutoksen tuulet tekivät paljon. Vaikka fyysisesti mikään ei ollut muuttunut, henkinen polte tähän hommaan oli ihan uudenlainen. Uskoin sen johtuvan puhtaasti siitä, että olin vihdoin ymmärtänyt astua sivuun valmentamisesta ja vakavasta treenaamisesta. Tomi ja Salli suunnittelivat hevosten viikko-ohjelman ja starttasivat niillä kilpailuissa, ja minulle jäi ponien ratsastus. Tuntui, kuin olisin löytänyt itseni uudelleen poniratsastajaksi palattuani: ratsastus oli taas hauskaa eikä sydämen lepattamaan saamien esteiden ylitystä pissat housussa tai helpon A:n täydellisen muodon etsimistä hampaat irvessä. Ei, poneilla riitti, että esteen yli pääsi mieluiten etuperin ja että kouluradalla pysyi selässä ja hevonen halutussa askellajissa. Tai, no, ehkä muilla poneilla se ei riittänyt, mutta meidän suomenponeilta mä en muuta vaatinut.

Unka pärskähti ja sen pää kohosi odottavasti kun lähdimme laskeutumaan entisen rotkon pohjalle. Sieltä lähti kaikille tuttu laukkumäki, joka oli niin jyrkkä, että sitä ei halunnut yhtään hitaammassa askellajissa edes mennä. Tiivistin istuntaani suuren ruunikon satulassa ja rauhoittelin sitä äänelläni. Se kuitenkin tunsi jännitykseni ohjasotteessani, mutta vaikka se ei rauhoittunut, se ei myöskään käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kuten moni muu meidän vatipääkoneista olisi. Unka oli rehti ja reilu.

Myödätessäni ohjasta, mun nyrkit keräsivät kuin itsekseen tummia jouhia tiukkaan rutistukseen ja se oli siinä: mun ei tarvinnut kuin nojata eteenpäin ja Unka lähti laukkaan. Ruunikon askel oli pitkä ja asento virtaviivainen kun se kaula pitkällä harppoi mäkeä ylös. Mua ei pelottanut, ei Unkan kyydissä.

Mäenharjalle se hidasti itsekseen hentoon raviin, antaen mulle aikaa korjata kypärän lippa pois silmiltä. Taputin tamman kaulaa ronskisti ja se tuntui pärskähtävän kuin kiitokseksi. Hengästynyt se ei ollut, ei edes hionnut—olihan se sentään kovan tason kenttähevonen. Juuri sellainen, mitä minä olin aina kasvatustyöltäni halunnutkin. Ihan oikea suomenhevonen.
#unka

22.8.2017 — Olo oli vähän kuin kuolevaa karjaeläintä vaanivalla korppikotkalla. Oli aina surullista kuulla kanssakasvattajan lopettavan, ja siinä Kettulan niinkutsuttua kuolinpesää pällistellessäni mua harmitti Eepun puolesta. Se näytti kovin urhealta esitellessään myytäviä hevosia kiinnostuneille ostajille, ja sen sydämen murtuminen oli suorastaan silminnähtävää aina kun se siirtyi pitämään myyntipuhetta uudesta hevosesta. Minä olin jo omani udellut—todellisen korppikotkan lailla jo ennen Kettulaan saapumista—ja odottelin mielenkiinnolla Helmitinamin tapaamista. Hevosen speksit olivat vaikuttaneet ihan hyvältä, nimestä ja suvusta oli tietenkin tullut plussaa, ja ihan hevosta näkemättä edes kuvista lähdin traileri perässä kohti Eepun edesmennyttä unelmaa.

"Julia?" nainen huhuili vapauduttuaan edellisten ostajaehdokkaiden grillistä. Hätkähtäen havahduin ihailemasta voikkoa oria ja hyppelin punarautiaan tamman karsinalle. "Tässä tämä Helmi nyt olisi."

Karsinan nurkasta tuijotti selvästi surumielisen ilmapiirin aistiva punainen tamma. Sillä oli sievä pää ja lempeä katse, ja mä kallistin päätäni. Eepu huomasi tämän ja taisi lukea ilmeeni väärin, sillä se kiirehti selittelemään: "Yleensä se on pirteämpi. Se on vaan kova reagoimaan kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu. Ja tässä nyt on ollut vähän... kaikenlaista. Oikeasti se on tosi hyvä hevonen, menee metrikakskyt ratana ja—"

"Mä otan sen", henkäisin. Tamman toinen korva kävi hörössä, mutta painui taas masentuneeseen laakaan. Käänsin katseeni Eepun, jonka kasvoilla käytiin ilon ja surun valtataistelua: oli mukava saada hevonen myytyä, mutta oli kamalaa myydä hyvä ystävä.

"Sä olet millon vain tervetullut meille moikkaamaan Helmeä", sanoin, "jos oot ikinä pohjoisessa ohikulkumatkalla niin poikkea."

"Joo", Eepu sanoi. "Joo. Sen teen."
#helmi

16.8.2017 — Hipelöin Fian kantakirjalausuntoa käsissäni, ja kaduin sitä välittömästi. Laskin paperin pöydälle, nojasin leukani käsiini ja tuijotin itsekasvattamaani tammaa ylistäviä tuomarikommentteja. Kantakirjatilaisuuden aamu oli mennyt jännittäessä ratsukantakirjaan laitettavia, mutta vähäpeltolaiset olivat edustaneet sekä koulu- että estenäytössä ja vierailevan ratsastajan alla. Etenkin Pinna oli miellyttänyt ratsastajaa valtavasti! Sulon kantakirjaus todettiin ensin—kuulutusten tullessa mä olin puristanut kädessäni olleen pillimehun ryttyyn ollessani niin perkeleen yllättynyt, iloisesti. Mun sylissä istunut ja sitten vadelmatripin peitossa ollut Petja oli aloittanut itkemisen just sillä hetkellä, mutta onneksi olin saanut lahjottua sen hiljaiseksi suklaapatukalla, nimittäin tiedossa oli ollut lisää hyviä uutisia: myös Pinna kantakirjattiin hienolla kakkosella!

Fian esittäminen kantakirjan P-suunnalle oli ollut mun vastuulla. Vähäpeltolaiset olivat nököttäneet jo kiltisti autossa kun tehtiin lapsenvahtivaihtarit miehen kanssa. Olin nypertänyt hermostuneena kypärähihnat ylijäämää ja tuntenut oloni tukalaksi siisteissä esittäjänvaatteissa. Tomi oli läpsinyt mun käden pois, korjannut Fian turpahihnaa ja kertonut, että hyvin se menisi—olihan Fia jo muotovalio.

Mä olin ehkä saattanut tirauttaa kyyneleen tai toisen (tai vollottaa hallitsemattomasti päätuomaria halaten) kun Fia oli julistettu kantakirjaan ensimmäisellä palkinnolla ja toiseksi korkeimmalla pistemäärällä ikinä. Minun ihan itse alusta asti kasvattamani tamma. Minun oma hevoseni, oma kasvattini. Se mokoma, jonka meinasin myydä pois. Nyt se oli mun ensimmäinen hevonen, jonka nimen yhteydessä mainittiin KTK-I. Mä ehkä laminoisin tämän kantakirjalausunnon. Tai kehystäisin sen.
#fia

4.8.2017 — Pyörittelin käsissäni punarautiaista jouhista punottua lettiä. Se haisi kesähevoselta: ruohikolta, aamukasteelta, hevospölyltä. Minua ei surettanut, tuntui kuin kaikki suru ja murhe oli itketty lattialautojen väliin alkuviikon aikana ja nyt ei enää ollut mitään jäljellä. Tappi oli viety kuin varkain kesän aikana. Kyllä minä olin huomannut kuinka vielä viime juhannuksena auringossa loistanut ori oli laihtunut. Sen selkä oli painunut notkolle ja kyllä minä tiesin mitä se tarkoitti: lihaksisto oli heikentynyt, ja heti perässä seuraisi siteet ja jänteet, rappeutuen. Mutta olin antanut sen laiduntaa ja nauttia Hossan kesästä.

Olin sulkenut silmäni vanhan orin väsymykseltä, mutta kun aika todella oli, sen näki. Tuttu eläinlääkäri oli tullut päästämään Tapin taivaslaitumille omalla maalla, talon takana sijaitsevalla voikukkamättäällä. Siellä ori oli saanut olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Petjan pieni nyrkki puristi tiukasti tuppoa orin punajouhista, ja elämänvalo oli hiljalleen himmennyt Suuren Punaisen silmistä.

Tappi oli ori aivan omaa luokkaansa. Muistan vieläkin Sylttiksen sanat luovutusikäisen varsan kuvaa tämän puhelimen näytöltä tuijottaen. Hassu ja kukkoileva orivarsa. Sellaisena Tappi pysyi kuin pysyikin. Ei ollut asiaa, mitä sen kanssa ei olisi voinut tehdä, ja kilpahevosena se oli uskomaton. Kaikki ruusukkeet, pokaalit ja mitalit, laatuarvostelujen ykköspalkintoja unohtamatta, kertonevat omaa tarinaansa Tattikeisarin elämästä. Punainen jouhiletti lepää palkinnoista kirkkaimman, Kenttäratsastusjaoksen laatuarvostelukirjan, vierellä.
#tappi

2.7.2017 — Ensimmäistä kertaa vuosiaan Kärmeniemi vaikutti... tyhjältä. Petja oli jalkapalloleirillään koko viikon ja Tomi vanhempineen oli lähtenyt yön yli kestävälle reissulle kesämökkiä laittamaan. Kotitalon auringossakin kylmillä kiviportailla seisoi vain minä ja koira. Tuntui, että hevosetkin olivat vähentyneet radikaalisti. Tuntui kuin en enää tuntenut hevoskantaani. Tänä vuonna pihamaille rakennetut kesälaitumet tuntuivat miellyttävän hevosia, kiitos Hossan tilan puutteellisen nurmenhoidon. Kävelin paljasjaloin laitumen viertä, koira perässäni hiipien. Kuljimme kuin varkain kesäillassa laiduntavia hevosia häiritsemättä.

Ulpu harmaine turpakarvoineen oli pitkin pituuttaan ruohikossa, ja Runon nyhtämisestä päätellen vieläpä laitumen parhaalla paikalla, niin itsepäisesti liinaharja yritti hamuilla vihreää ruunikon alta. Vähän matkan päässä ringissä laidunsi ponikolmikkomme: Fia, Molli ja Tiffi. Välillä joku heilautti häntäänsä laiskasti kärpäsiä hätyyttääkseen, muuten trio vain söi ja söi ja söi. Ruttu ja Tex toteuttivat samaa kauempana, vain siluetteina minun silmiini, mutta Pinna ja Unka olivat nostaneet turpansa vihreältä toisten harjanjuurta rapsutellakseen, ja mä olin kiitollinen siitä, että tammaporukka tuli toimeen keskenään.

Buu aivasti tungettuaan nokkansa kukinta-aikansa ohittaneisiin voikukkiin, jotka laskivat hempeään kesätuuleen kymmenittäin hyrrien lailla liitäviä siemeniä. Ulpu havahtui unestaan vilkaisemaan meitä, ja mun hymyileviltä huulilta karkasi hyssyttelevä ääni. Tamma jaksoi vaihtaa mun kanssa katseen, ja antoi sitten päänsä valahtaa takaisin maahan.

Otin suunnaksi orilaitumet toisella puolen pihamaata, ja en voinut kuin miettiä, kuinka tammalauma oli muuttunut. Muistelin Alaskaa, Arizonaa ja Limppua, muistelin Penniä, Kiukkua ja Mooaa—tammoja, jotka tunsin paremmin kuin viivat kämmenessäni. Limpun ja Pennin lopetuspäätösten teon ohella olin myös myynyt sekä Issan että Hugon hyväksyttyäni viimein sen, että ehkä meillä ei vain kemiat lopulta kohtaa. Sorel oli hakennut molemmat Huvitukseen, jossa tiesin kummankin saavan paremman kodin, mutta hevosten peräänsä jättämä tyhjyys jäi silti kalvamaan. Vähän aikaa sen jälkeen Lissu Susirajasta oli lastannut Vipin koppiinsa kohti Pohjanmaata, ja Kärmeniemi oli tuntunut entistä tyhjemmältä.

Tapin kimakka hirnahdus halkoi läpi tallipihan ja meidät huomatessaan suuri rautias lähti tarpomaan kohti laitumensa porttia. Luikahdin koira kintereilläni sähkölankojen lomasta ja annoin Tapin haistella mun käden. Se puuskaisi tyhjälle kämmenelle ja nosti sitten turpansa mun kasvoja tutkimaan. Lämpimät henkäykset kutittivat ja nauraen tartuin orin päähän, muiskauttaen suukon sen nenänpäähän. Se veti päätään taaksepäin kuin irvistääkseen äkilliselle läheisyydelle, mutta jäi kuitenkin laiduntamaan siihen, mun käsi sen säkää rapsutellen.

Kesälaitumesta alkuunsa niin kovin riemastunut Tyhmä ja Tosi Tyhmä -duomme näytti rauhoittuneen laitumen järvipäähän syömään. Ants tuntui kuin kimmeltävän laskevan auringon säteissä, vieressä laiduntava tumma Sulo kuin ottoveljensä varjo. Tappi oli ojentanut nuorikoita johtajaorin ottein, eikä jo ennestään toistensa seurassa viihtyvät orit olleet sen kummempia vanhemmalleen kukkoilleet, joten kolmikko oli laiduntanut ongelmitta.

Mua sattui ajatus siitä, että ensi kesänä Tappi ei välttämättä ole enää täällä. Nojauduin orin kaulaa vasten ja kiedoin käteni kaikessa hiljaisuudessa sen ympärille. Miten se ei helpottunut ensimmäisen eikä toisen eikä kymmenennenkään kerran jälkeen, hevosista irtipäästäminen? Ei vaikka niiden ilmetyt jälkeläiset olisivat vuosi toisensa jälkeen paikkaamassa tyhjiötä.

Vilkaisin pienempien orien laidunta kohti, ja nekin tuntuivat viihtyvän ihan hyvin keskenään. Fati ja Niiko hohtivat kultaisina ilta-auringossa Monni lähettyvillään, ja Ohio seisoi portin tienoilla vallan tyytyväisenä etujalat juoma-astian virkaa toimittavassa kylpyammessa.

Hymyilin. Hevoskanta kiersi aina: vanhat meni, uudet tuli. Jossain vaiheessa sitä aina huomasi, että niin vain ne joskus uudetkin alkoivat tuntua kuin aina matkassa kulkeneilta elämäni hevosilta.

"Kamoon, Buu, jouduttiin vedenvaihtohommiin", hymähdin koiralle, joka oli asettunut makuulle Tapin ja mun viereen. Paimenkoira nousi rivakasti ja lähti jo sipsuttelemaan kohti porttia kun minä painoin vielä viimeisen kerran poskeni vasten punertavaa karvaa.

"Hyvää yötä."
#buu #tappi

19.6.2017 — Mä tuijotin silmät usvaisina (ja mustelmilla) hädin tuskin tolpillaan pysyvää kimoa. Tamma oli vain vartti sitten kaatunut mun päälle koko painollaan, ja nyt Tomi seisoi tukemassa sitä karsinan seinää vasten. Puhelimen valo loisti sen poskea vasten pimeässä tallissa, ja mun polvea särki. Penni hengitti raskaasti, mutta sen silmät olivat levolliset: se ei aikonut taistella.

"Ellin eta on enää viis minuuttia. Pitäs yrittää päästä kävelemään, ylä- ja alamäet ois parasta", Tomi selitti mulle toinen korva Pennin kyljellä. Kimo oli ollut aamulla karsinassaan poikkeuksellisen totisena, ja tilannekatsauksen jälkeen me ei voitu muuta kuin epäillä pahemman sortin ähkyä. Penni oli kiltti hevonen, mutta kun mä olin tutkinut sitä karsinassa, se oli kivuissaan pyrkinyt maahan teilaten mut mukaansa. Mulla ei käynyt edes mielessä syyttää hevosta, jonka katseesta näki kuinka se kärsi. Olin huutanut Tomia ja silittänyt hevosemme kaulaa.

"Mitä se sanoi muuta?" kysyin, ja Tomin suusta purkautui mun korvaan toinen toistaan absurdempeja hoitomahdollisuuksia. "Mitä jos vihelletään peli vaan poikki?" mä keskeytin sen siinä vaiheessa kun se halusi, että mä menen laittamaan traileria valmiiksi todennäköistä leikkausreissua varten. Penni oli yksi vanhimpia hevosiamme, kunnioitettavat 19 vuotta, ja se oli aina tehnyt kaikkensa meidän eteen.

"Täh, Penni on aina tehnyt kaikkensa meidän takia, kyllä mekin nyt tehdään kaikki sen takia!" Tomi äyskähti ja yritti saada vastentahtoista tammaa liikkeelle. Mä laiton käden karsinasta ulos astuvan miehen rintakehälle ja katsoin sitä silmiin.

"Kaikki, mitä me voidaan nyt tehdä sen eteen, on päästää se pois", mä sanoin sanottua pala kurkussa. Katseeni ajautui Tomin olan yli sen takana seisovaan tammaan. "Kato sitä", kuiskasin. Penni huokaisi syvään, ja mua suretti katsoa vielä eilen hyväkuntoista hevosta nyt: sen valkea karva oli likaantunut yöllisen piehtaroinnin vuoksi ja sen silmäkulmassa oli hankauma samasta syystä. Silti se oli se sama Penni, joka oli uskollisesti palvellut meitä kaikki nämä vuodet. Astuin Tomin ohi karsinaan ja laskin kämmeneni tamman otsalle. Se nojautui silmänsä sulkien mun kättä vasten ja mä annoin sormeni seurata pyörrettä sen karvassa.

"Nii", Tomi vihdoin kuiskasi mun takaa pieneltä ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen, ja seuraava ääni oli pihaan kaartavan auton.
#penni

10.4.2017 — Tallin budjetti ei yksinkertaisesti voinut pitää paikkaansa. Minähän olin ostellut hevosia oikealta ja vasemmalta, ja niin oli Tomikin. Yksinään alkuvuoden aikana talliin oli muuttanut jo aikuiset hevoset Fati, Marinara ja Runo, sekä nuoremmat ratsutettavat Pinna ja Niiko. Omista kolmannesvuoden varsoista kotiin oli jäänyt poikkeuksellisen paljon: ponikokoinen Fia Pennistä, herkullisen voikko Ants Runosta ja reipas Unka Ulpusta. Se teki yhteensä kahdeksan uutta hevosta.

Silti tallin kolmannesvuosibudjetti näytti vihreää. Mä en voinut kuin tuijottaa numeroiden täyttämää Excel-taulukkoa suu auki. Suurimmat tulot tulivat kenttäkilpailuista, joiden saralla olimme ryhdistäytyneet oiken olan takaa: Kärmeniemi oli ehtinyt pistää tulille jo peräti viidetkymmenet kilpailut! Suomenhevoskasvatuskin oli saanut uusia tuulia alleen, ja alkuvuoden kymmenestä varsasta oli seitsemän myyty muualle. Niistä oli saatu useita tuhansia euroja taskunpohjalle, ja sekös kasvattajatätiä miellytti.

Budjetin jälkimaku oli kuitenkin karvas: siellä möllötti punaisella kasvattimme Tiffin, Ohion ja Mollin varsa. Se oli jäänyt vailla kotia kerta toisensa jälkeen, ja kyllä mä sen ymmärsin. Punaruunikko oli vähän hassussa vaiheessa kehitystään ja tällä hetkellä se näytti siltä, ettei siitä tulisi hevosta. Se oli pyöreä ja ponteva kuin pienhevoskokoinen emänsä, mutta samalla sillä oli isänsä pitkät ja ketterät jalat. Huokaisin, ja klikkasin itseni selaimeen ja hain Tiffinin myynti-ilmoituksen käsiini. Ei tarjouksen tarjousta.

"Tomi", kailotin keittiön pöydän ääreltä. Jostain olohuoneen sohvan syövereistä kuului kysyvä ynähdys. "Pitäiskö meidän pitää Tiffin?"

Ne taikasanat saivat miehen pään pilkahtamaan sohvan selkämyksen yli. Se pyöräytti silmiään ja suorastaan äyskähti, "Et oo tosissas."

"Miksei? Me ollaan jossain vaiheessa muutenkin jättämässä sekä Mollista että Ohiosta varsaa kotiin, tässä löis kaksi kärpästä yhdellä iskulla", selitin ja vilkaisin vielä budjettia, "tai kolme, saisi sen pois tuolta budjetista kysymysmerkkinä pyörimässä. Nyt se seisoo vaan tyhjänpanttina pihassa kun sillä vois tehdä vaikka mitä!"

"No jos sä haluat", Tomi kohautti olkiaan ja katosi taas näkymättömiin. Televisiosta tuli jalkapalloa. "Mutta älä sitten syytä mua jos se ei kasvakaan kauniiksi tai siitä tulee samanmoinen mokoma kuin isästään."

Mä hymyilin. "No odotellaan vielä jos joku sen ottais." Mulla ei ollut yhtäkkiä mikään kiire myydä tammaa.
#tiffi

5.4.2017 — Kenttäratsatuskilpailuja oli raskasta, mutta valtavan hauskaa järjestää. Yleensä ne osuivat juuri aurinkoisille viikonlopuille, ja kun koko harrastajaporukka kasaantui omaan pihaan, tuntui vähän siltä kuin saisi hostata suuria sukujuhlia. Yleensä vaihdettiin kuulumiset, päiviteltiin mitä olikaan tapahtunut sitten viime kisojen, ja sitten ratsastettiin. Henki oli hyvä ja ilmapiiri lämmin, ja aina kilpailujen vastuuhenkilönä hääriessäni muistin, miksi olinkaan aikoinani lajin pariin ajautunut.

Myönnän, että oli yksi paremmista fiiliksistä kulkea tuomariston mukana kiinnittämässä ruusukkeita omien hevosten suitsiin ja kättelemässä omaa avomiestä tai ratsuttajaa hienosta suorituksesta. Mutta siitä oli myös parempi fiilis: omien kasvattien omistajien kätteleminen, kun ne istuivat siellä oman kasvatin selässä.

Tutustumisluokan ylpeydenaihe oli Kansas, jonka olin pelännyt jäävän kiertolaiseksi. Ori oli kuitenkin löytänyt yhteisen sävelen uuden omistajansa Viljon kanssa, eikä kasvattajatädin korvaan särähtänyt edes ruunikon uusi kutsumanimi, Kanttura. Kansas sai olla Kanttura jos se kerran kahmi sinivalkoisia.

Helpon voiton taasen vei ihana Surumuru, jonka rautias karva vilautteli auringonpaisteessa aina välillä valkoista. PJ oli lähteyt tamman kanssa liikkeelle varmoin mielin, se oli kuulemma oikein keskittynyt suorittaja ja kaksikko oli alkukevään aikana löytänyt oikein hyvän flown kilpailuissa. Sitä en ollut minäkään epäillyt, Muru oli Kärmeniemessä kuin kotonaan ja radalla sen fokus oli raudanluja!

Vaikka CIC1-voitto menikin Tuulialle, jolla on muuten meidän Mihkelkin, pääsin silti rapsuttelemaan Ulpun ensimmäisen tammajälkeläisen Unnan ihan puhki. Tamma sai suitsiinsa paitsi Irethin toisen ratsun sinisen ruusukkeen, niin myös ihan ikioman valkoisen ruusukkeen!

Ja eihän suomenhevoskasvattajia pitäisi päästää ollenkaan samoihin tiloihin: törmäys vähäpeltolaisiin oli ollut ennalta-arvattavissa, mutta VP:n kehaisu Vernerin ensimmäisistä jälkeläisiltä karkasi nopeasti kevään pieniin vähäpeltolaisiin. Pinna oli vähän huonossa karvassa ja näytti harvinaisen rumalta siinä kevätauringossa möllöttäessään, mutta kasvattaja vaikutti olevan siihen ihan tyytyväinen, mikä ei sitten ollenkaan sammuttanut mussa syttynyttä hinkua toista vähäpeltolaista kohtaan. Tomin onneksi sain kuin sainkin hyvästeltyä kaikki kasvattajatoverit meidän kotikonnuilta lompakon nyörit tiukasta kiinni. Mutta ehkä joku päivä...
 

28.3.2017 — Siguri huokaisi kahvikuppinsa ääreltä ja katsoi pihallamme seisovaa traileriyhdistelmäänsä. Mä otin toisen piparin peltikulhosta ja kuuntelin, kuinka jossain päin taloa kaadettiin kokonainen legolaatikko parketille. Tiistai-ilta oli arkea parhaimmillaan, ja siihen harvinaista herkkua toi yhteistyötallimme omistajattaren visiitti.

"Kaipa sitä pitäisi alkaa tehdä lähtöä", nainen totesi. Muki kolahti hiljaisesti vanhaa puupöytää vasten, ja Sigurin käsi kurotti ottamaan vielä yhden piparin. "Pitäisi kai metsästää se Riivokin kyytiin, ties kuinka kauan siinä menee", se hymähti, ja mäkin naurahdin mun teekupposeen. Riivossa oli vähän riiviön vikaa, mutta kaipa se oli lapsihevoselta ihan sallittua. Mä olin enemmän kuin mielissäni, että Siguri oli pitkäksi venähtäneen hermolomansa jälkeen laittanut mulle viestiä ja kysynyt Riivosta. Pinnan varsalle en olisi heti keksinyt parempaa kotia kuin Kuuralehto.

"Se on ihan järkevä ori", kerroin. "Kiva kun laitoit viestiä muuten. Mä olin jo kelannut, että sä olit kokonaan lopettanut nämä hevoshommat."

Siguri naurahti. "Eihän näistä pääse eroon vaikka yrittäisi", se totesi viekkaasti hymyillen. Muakin hymyilytti, koska totta joka sana.

7.8.2016 — Haetaan pikaisesti keinoemoa yöllä syntyneelle varsalle emän menehdyttyä. Sormet liukuivat näppäimistöllä kuin itsekseen, ja silmät eivät olleet turvoksissa vain väsymyksestä vaikka syvä purppura niiden ympärillä väittikin niin. Kello näytti kahdeksaa aamulla, ja Tomi hieraisi mun harteita jokseenkin lohduttavaan mallini. Mä nojauduin kosketusta vasten ja nostin jalat tuolille, polvia rintakehää vasten halaten.

"Ei sille voinut mitään", se sanoi, aivan kuin mä en olisi tiennyt. Joku katkeruudesta kielivä varjo silti kasvoi mun sisälläni, enkä voinut olla ajattelematta muita kesän varsoja: Mooa, Molli, Penni ja jopa ensisynnyttäjä Limppu olivat kaikki varsoneet kuin silmänräpäyksessä, ongelmitta.

Alaska ei, ja se oli menehtynyt ennen kuin eläinlääkäri oli edes ehtinyt paikalle löytääkseen liinaharjan pään mun käsivarsilta. Siinä vaiheessa kyyneleet olivat jo kuivuneet korpuksi mun iholle, Tomin yriteltyä patistaa mua äidittömäksi jääneen varsan hoitoon. Kun musta ei siihen ollut, oli se soittanut Sallille, kolmelta aamuyöllä, ja Salli oli tullut. Se oli vilkaissut muhun kerran, käärinyt hihansa ja ryhtynyt väliaikaisemoksi.

Topakka tammavarsa ei ollut emänsä näköinen. Ei mistään kulmasta, ja se vain lisäsi mun välinpitämättömyyttä rääpälettä kohtaan. Sen takia mulla ei ollut enää Alaskaa, saatikka sitten mitään muistuttamassa sirovaaleasta.

Facebook inahti avoimen läppärin näytöllä.

Moikka, meillä olisi tässä lähellä kolme päivää sitten varsansa menettänyt tamma. Maitoa riittäisi. Tosin on puoliverinen, mutta tosi leppoisa sellanen.

Ja niinpä meille tuli kuin tulikin puoliverinen, punaruunikko hujoppi nimeltään Fanni.
 

7.7.2016 — "Ai vieläkö te käytte näiden kouluhevosten kanssa kenttiksissä?" kysyi eräs tuttu kun pidin täysissä kenttätamineissa ruohoa nyhtävää Mooaa narun päässä ja purin sykkyröitä Hallan jouhista. Vilkaisin puhujaa olkani yli: totta kai. Ainahan löytyi näitä tuttuja, jotka olivat tuttuja vain siksi, että tietäisivät miten sulla menee pystyäkseen puhuakseen sen enemmän tai vähemmän väritettynä eteenpäin.

"Joo, ne molemmat tykkää mennä näitä pikkuluokkia", hymyilin vähän väkinäisesti. Tuttu otti tämän kutsuna astella lähemmäksi. Se taputti Mooaa kaulalle, kyseli tamman kuulumisia. Kerroin viime viikonlopun kisoista, Kouluratsastusjaoksen Cup-mittelöistä, ja kuinka Mooa oli sijoittunut sekä helpossa että vaativassakin luokassa.

"Oho, aika hyvin!" tuttu hymisi ja vilkaisi Mooaa, ja sitten mua. "Eikö sillä ala olla ikääkin jo? Tulee pian stoppi kisauralle. Kimohan on vielä nuori, kannattaa pitää silmällä niitä kouluhevosen jalkoja tässä lajissa, eivät välttämättä kestä", se sanoi vähän vaivihkaa ja hörisi päälle kuin olisi kertonut hauskankin vitsin. Mä nyhdin viimeisenkin letin auki sykeröltä. Sitä kiinni pitänyt kumilenkki petti mun otteiden alla.

"Tuleehan sille kohta toinen vuosikymmen täyteen", mutisin vähän häpeillen. Katsahdin Mooaa, joka tyytyväisenä lepuutti turkoosin maastosuojan jatkeena olevaa kaviotaan eikä edes heilutellut korviaan samaa sävyä olevan korvahupun alla. Olinko mä ihan kamala ihminen kun raahasin melkein 20-vuotiasta hevosta kenttäkisoihin vuodesta toiseen? Vilkaisin Hallaa, joka otti vähemmän lunkisti kuin toverinsa, korvat pyörien tötteröiden lailla vähän joka suuntaan ja jalat steppaillen milloin mihinkin. Mitä jos se hajoaisi kenttäkäytössä eikä siitä olisi ikinä edes kouluhevoseksi? Mitä sen kasvattaja sanoisi siihen?

"Niin", tuttu totesi hymyillen, "mutta mä menen nyt laittamaan omaa kuntoon! Tultiin tuon nuorison kanssa tällä kertaa, vanhin on viisvee." Sen irvistys yritti näyttää tuskaiselta, mutta jotenkin se onnistui vain näyttämään omahyväiseltä. Sellaiselta "parempi-kuin-te" -tyyppiseltä. Hymyilin tutulle heipat ja irvistin sitten Hallan kaulalle purkaen sen viimeisen letin auki, päästäen kikkurat jouhet vapaaksi.

Tuntui väärältä lätkäistä estesatula Hallan selkään. Yhtäkkiä rintaremmimartingaalitkin näyttivät ihan typerältä sen päällä. Vähän kuin olisi laittanut koripalloilijan vaatteet jääkiekkoilijalle, tai antanut piikkarit balettitanssijalle.

"No", Tomi sanoi heti ensimmäisenä kun se lähestyi meitä kaksi makkaraa toisessa kädessä ja kaksi pillimehua toisessa. Mä vain kohautin olkia ja ujuttauduin numeroliiviini Hallan esterataa varten. Syötiin makkarat ja ryystettiin pillimehut, mutta mä en silti saanut ravisteltua sitä väärää tunnetta.

En ennen kuin pääsin Mooan kanssa maastoradan lähtöviivalle. Tamma tuntui kuin hykertelevän: se peruutteli, otti sivuaskeleita, yritti lähteä matkaan, heitteli päätään, huiski hännällään. Nyt sillä paloi käpy, mä mietin, nyt se kertoo, ettei halua enää tehdä tätä. Sitten tulikin 1, 2, 3 ja ratsasta, ja tamma otti ja lähti.

Katsoin saman maastoesteradan rautiaiden ja kimojen korvien välistä, molempien suomenhevosten jouhet vauhdin huumassa liuhuen ja lapiokaviot tampaten metsäpoluilla tasaisen varmasti. Tajusin jo kauan ennen maaliviivaa, että ei tämä ole väärin.

Päinvastoin: se, että mun kouluaitojen sisällä kiltisti ratsastajaa kiikuttavat hevoset pystyvät painamaan metsän siimeksessä tuulen vapaissa jouhissa tanssien, oli just eikä melkein oikein. Ne rakastivat tätä ihan yhtä paljon kuin minäkin. Minä, kouluratsastaja, ja ne, kouluhevoset.

Kyllä se tutunkin hymy vähän hyytyi kun palkintojenjakoon viimeisenä, voittajana, kutsuttiin melkein 20-vuotias kouluhevonen, jonka suitsissa lepäsi paitsi oma niin myös toisen kouluhevosen valkoinen rusetti.
 

30.6.16 — "Ookko iha vaama, et se tulee vetteen?" lapsukainen kajautti tyytyväisenä rantaleikkiensä lomasta ja katsoi meitä kulmiensa alta. Että pystyikin alle 5-vuotias nassikka näyttämään vahingoniloiselta. Kolli seisoskeli tyytyväisenä vasemmalla odottamassa, että sen selässä puuhaileva Salli sai kengät ja kesämekon pois päältään, mutta mun alla oleva hevonen suorastaan vapisi.

"Noni, sit mentiin", Salli totesi heitettyään kesämekon maahan bikiniensä päältä. Sitten se painoi kerran pohkeensa kimon kylkiä vasten, ja Kolli meni. Se käveli veteen ilomielin ilman sen kummempia mutinoita. Veden ylttäessä Sallia polviin, tummatukka pysäytti orhen ja vilkaisi meitä olkansa yli.

Tappi puhkui ja puhisi. Mä mulkoilin sitä kypärän lipan alta aivan kuin se auttaisi jotain. Mutta olihan tämä nyt kerrassaan käsittämätöntä! Hevonen, joka karautti aina pommin lailla maastoradan vesiin, oli ennen sitä este tai ei, nyt vapisi viisi metriä rantaviivasta kuin meikäläinen pahimpina sunnuntai-aamuina.

Mä yritin nakuttaa rautiasta pohkeilla veteen, mutta se vain kyttäsi rannassa liplattavia aaltoja ja yritti kovasti peruuttaa. Petjan kanssa hiekkalinnoja sivummalla rakentava Tomi virnisti, ja mä mietin, että miehen alla Tappi olisi varmaan mennyt veteen ihan ykkösellä. Kunhan se testasi mua.

Niinpä mä käänsin kopukan ympäri, otin parikymmentä metriä sprinttisuoraa, ja usutin suuren hevosen raviin suoraan käännöksestä. Se lähti haukkana menemään, eikä todellakaan pysähtynyt enää rantaviivaan. Ei, se mennä pyräytti niin, että roiskeista sai osansa paitsi syvemmällä seisovat Salli ja Kolli niin myös minä ja rannalla arkkitehtisiä halujaan toteuttava poikakaksikko.

Pahimpien roiskeiden ja aaltojen laannuttua, Salli tuijotti mua kuin hullua. Mä kohautin olkia ja korjasin kypärää vähän suoremmaksi lipasta. Seistiin siinä kaikessa rauhassa, Kolli melkein puoliunessa auringosta ja viileästä, ötökkävapaasta vedestä nauttien, kunnes Tappi yhtäkkiä päätti, että tämä ei Herra Uimamaisterille riitä: se alkoi heilutella etujalkaansa, luoden valtavia aaltoja ja roiskeita, jotka ylttivät myös poikain hiekkalinnoitukselle. Noin niinkuin huudoista päätellen. No, ainakin päästiin kaikki uimaan.
 

25.6.16 — Pohjoiseen, järvenrantamaisemiin muuttaessani en ollut ymmärtänyt, että siellä olisi avoimella alueella olevaa merenrantatonttia enemmän ötököitä. Siis, huomattavasti enemmän ötököitä. Niin paljon, että Tappia tienvarsilaitumilta sisään hakiessa saimme hölkötellä tienpätkän kotipihaan ja äkkiä tallin viileyteen, minne ötökät eivät viitsineet tulla. Orikin hengähti helpottuneena kun lätkäisin viimeisenkin paarman sen kaulalta pökerryksiin ja saimme vihdoin olla kahden. Optimistisena ajattelin, että rautiaan paljaaseen selkään päästyäni ja metsäteille ravattuani hevospaarmat olisivat jättäneet meidät rauhaan, vaan vielä mitä! Siellä niitä pörräsi niin hevosen kuin itseni ympärillä, ja Tappikin oli niin hermona, että katsoin parhaaksi karauttaa takaisin kotiin hurjan kymmenen minuutin maastoilun jälkeen.

"Siis toi paarmojen määrä on jotain niin käsittämätöntä", puuskahdin tallin oven kiinni saatuani Tomille, joka parhaillaan hieroi paarmojen lempiuhrin, tummapintaisen Virtasen, tumman karvan miltei kauttaaltaan ötökkägeelillä.

"Säkö olit oikeasti menossa kello yksi iltapäivällä metsälenkille pahimpaan öttiäisaikaan?" avokkini hörähti kuin olisin kertonut vuosisadan vitsin. Tappi huokaisi taas kun päästin sen karsinaansa ja vedin suitset sen päästä— ori alkoi välittömästä hinkata kaulaansa ruoka-astiansa kulmaan. Mä huokaisin ja vilkaisin miestäni siihen malliin, että pari vinkki vitosta ei olisi pahitteeksi.

"Täällä päin", Tomi aloitti ja lätki viimeisetkin tökötit Virtasen otsatukan alle, "käydään ratsastamassa öisin. Sitä paitsi, nyt on juhannus. Ja täällä kesäyöt ovat yöttömiä." Sitten sen kasvot valtasi mystinen virne, aivan kuin kyseessä olisi joku salaseurojen oma, spesifi juttu.

Myöhemmin, viisi minuuttia yli keskiyön, huhuiltiin Tappi ja Virtanen laitumilta sisään, laitettiin niille suitset päähän ja hypättiin paljaisiin, ötököidensyömiin selkiin. Sitten me mentiin, pitkin maita ja mantuja, vähän matkaa vedenrajassa kahlaten ja maailmaa parantaen. Taivas loisti hailakan sinisenä ja vesi oli tyyntä. Yhtään ötökkää ei näkynyt missäkään, ja mä yhtäkkiä ymmärsin, miksi kukaan kävisi yöllä ratsastamassa. Olihan siinä se oma, mystinen salaseurafiiliksensä.
 

2.6.16 — "Petjaaaaaaaaaa!" vaarin huuto kaikui läpi pihamaan. Mä astuin sen verran taaksepäin tallin ovilta, että näin vastakkaiseen suuntaan pinkovan pikkupojan ja sen perässä kävelykeppiään heristelevän vaarin. Tomi katsahti mua Virtasen jaloista kysyvästi, mutta ei keskeyttänyt kengän paikoilleen naulaamista. Mä vaan virnistin ja nojauduin taas tallin ovenkarmiin. Oli lämmintä, aurinko suorastaan tulvi sisään vanhan kivitallin avoimista ovista. Hevoset olivat kaikki pihalla, astetta hurjemmissa maastotreeneissä kenkänsä heittänyttä Virtasta lukuunottamatta. Olin päättänyt, ettei kesäinen Hossa ollut ollenkaan niin paha: Öllörin vesi oli jo lämmintä, tallin ulkoseiniä peittävät köynnöskasvit hehkuivat punaisina ja vanhan kotitalon kuistin ovi roikkui apposen auki mumman ottaessa aurinkoa portailla.

"Vieläkö sua harmittaa Hossaan muutto?" Tomi kysyi aivan kuin se olisi nähnyt mun pihamaan näkymästä lämmenneen hymyn. Kiirehdin pyyhkimään sen kasvoiltani ja ristin käsivarteni tuhahtaen. Harmitti ja ei: Haminan koti saatiin myytyä melkein heti toiselle talliyrittäjälle, ja niin paljon kuin omin käsin rakennetun tontin myyminen otti sydämestä, siitä syliin langennut rahanippu olisi saanut kenen tahansa hymyn korviin.

"Ei kai täällä niin paha ole olla", mumisin.

"Ei", Tomi vastasi ja keskittyi jälleen Virtasen kengän nakutteluun, "pitikö sen Limpun varsan syntyä tällä viikolla? Väinön karsina pitää kääntää sille sitten."

"Ensi kuussa", henkäisin. Katsahdin tyhjää karsinaa, jonka nimikyltissä möllötti suosikkiorini nimi. Väinö ei ollut ikinä Hossaa nähnytkään, se oli nukahtanut ikiuneen Haminan kesälaitumen korkeimmalle kukkulalle laumatovereidensa ympäröimänä kaikessa rauhassa. Mä en pystynyt kuvittelemaan parempaa ja arvokkaampaa loppua ylpeydenaiheelleni: se oli maannut siellä, minne nouseva aurinko ensimmäisenä koski, aivan kuin se olisi ollut tärkein asia maailmassa. Niinhän se olikin, ainakin meidän maailmassa. Jos mulla olisi ollut jouhikoruja tai muita vastaavia, eikä vain laatikollista pieniä letinpätkiä vanhoista ystävistä, olisin varmasti hypistellyt sitä puhuessani: "Voitko sä kääntää sen? Ja laita toi nimikyltti pois."

Tomi laski Virtasen koiven vihdoin ja viimein alas ja pyyhkäisi käsiä housujensa takamukseen. Se hymyili mulle, jostain pahoittelevan ja empaattisen välimaastosta, ja nyökkäsi. Se ei sanonut sen enempää, ja mä hymyilin sille takaisin.
 

13.4.16 — Mun kädet puristuivat nyrkkiin kuin itsekseen. Tunsin kynsien pureutuvan kämmenen pehmeeän ihoon ja kyynelien polttelevan silmissä. Tomi ei rikkonut katsekontaktia, eikä se näyttänyt edes siltä, että se olisi ollut pahoillaan tai että sitä olisi jotenkin hävettänyt. Ei, se katsoi mua takaisin ihan yhtä kylmästi. Jossain kauempana hevonen hirnahti, ja mä tunnistin sen heti Molliksi. Teki mieli nauraa: eihän ne kohtaukset ikinä menneet näin elokuvissa. Missä oli meidän slowburn-tyyppinen alustus? Missä oli hitaasti taustalla sykkivä itkubiisi? Niin, ja missä oli se fade-to-black, mä olisin nimittäin halunnut tän kohtauksen jo loppuvan.

"Me muutetaan", Tomi toisti, "piste." Sitten se astui pihalle ja sulki ulko-oven perässään kuin olisi ilmoittanut menevänsä kauppaan. Tai, no, olihan se myös ilmoittanut menevänsä kauppaan, mutta suunnilleen samaan hengenvetoon se oli kertonut isänsä huonontuneesta kunnosta ja kuinka me muutettaisiin Hossaan niiden sukutiluksille. Takaisin tuttuun ja turvalliseen Kärmeniemen alueeseen, jota Suomen ja Venäjän rajaksikin kutsuttiin.

Eteisen kivilattia tuntui yhtäkkiä kylmältä mun paljaiden varpaiden alla. Kiedoin villatakkia tiukemmin ympärilleni ulkona paistavasta kevätauringosta huolimatta, ja suljin välioven tarpeettomasti, kuin lapsellisena vastalauseena toisen oven sulkeneelle avokilleni. Nojasin selkäni suljettua ovea vasten ja annoin katseeni kiertää alakerrassa. Me oltiin rakennettu tämä koti melkein kaksin. Tähän kotiin muuttaminen oli merkinnyt muutakin kuin vain paikasta A paikkaan B muuttamista. Se oli merkinnyt yhteistä elämää, se oli merkinnyt Petjaa, se oli merkinnyt perhettä.

Tomin tullessa kaupasta, se löysi mut nyyhkyttämässä ruokapöydän äärestä, ja sen ensireaktio oli nostaa ruokakassit hiljaa huokaisten pöydälle ja kietoa sitten kädet mun ympärille. Mä hautasin kasvoni sen paitaa vasten, sujautin käteni sen takin alle ja itkin, että ei me voida muuttaa meidän kotoa pois. Se oli vain hymähtänyt niin, että olin tuntenut huvittuneisuuden sen vatsassa asti, ja sitten se oli kyykistynyt siihen niin: "Ei koti ole vain tämä talo, hölmö."
 

© noytcb

4.3.16 — Mä olin karauttanut hakemaan juttua jos toistakin keskustasta, ja sillä välin Tomi oli lähtenyt hakemaan meidän uusinta oripoikaa naapurikaupungista. Pihalla nököttikin traileri takasilta auki kun köröttelin meidän kotikujaa pitkin, ja vaikka mä näin vain tumman, loimen peittämän pyllyn pilkistelevän traikusta niin mä en voinut kuin huokaista ihastuksesta. Virtasta ei oltu nimellä pilattu, mutta ori itsessään oli hieno ja tasokas urheiluhevonen. Se oli ollut Tominkin mielestä nappihankinta meille, ja tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun Tomillakin oli uuden hevosen tulosta aiheutunutta, pikkupoikamaista intoa.

"Tää jää sitten tämän vuoden ainoaksi oriksi jos se Kollin astuma tamma saa kanssa orivarsan", Tomi muistutteli kun hypähdin autosta ulos ja luistelin liukkaan pihan läpi. Nyökyttelin myöntävästi, koska tämän vuoden hevossuunnitelmat olivat selvääkin selvemmät. Väinö, Kiukku, Mooa ja Alaska oli pikkuhiljaa siirretty sivuun niin aktiivikilpailutuksesta kuin jalostustoiminnastakin, ja me oltiin Tomin kanssa eräs lauantai-ilta istuttu alas ja laadittu mittavat suunnitelmat niin tämän vuoden kilpailuille ja laatuarvosteluille kuin jalostuksellekin. Kolli oli astunut taikakuulaisen tamman ja Tappi snilliläisen tamman, joten meillä olisi heti alkuvuodesta kaksi nuorikkoa jaloissa. Lisäksi oli tarkoitus varsoittaa myös Limppu ja ehkä myöhemmin Ulpukin.

"Tuliko toikin nyt sitten?" mies yhtäkkiä kysyi autoa tuijottaen. Mä lopetin traikusta puretun Virtasen taputtelun ja vilkaisin ensin hämmentyneenä avokkiini ja sitten seurasin sen katsetta kohti meidän autoa. Siellä iloisena nenä kiinni ikkunassa läähätti koira. Tarkemmin sanottuna koiranpentu. Tyrkkäsin Virtasen riimunnarun Tomille ja kiidin takaisin autolle päästäen koiran ulos. Se sinkaisi iloisena ulos ja lähti vetämään rallia ympäri pihaa vaikka tassut luistivatkin välillä alta.

Me oltiin puhuttu uuden koiran hankinnasta jo jonkin aikaa kun Zorro oli pitänyt lopettaa vanhuuttaan ja Egollekin oli sitten tullut munuaisongelmia. Oltiin päädytty bordercollieen, ja mä olin ottanut yhteyttä vanhaan tuttavaan, joka oli iloissaan kuullessaan mun hakevan harrastuskoiraa. Niinpä meille tarjottiinkin vähän aika sitten syntyneestä pentueesta reipasta punamerletyttöä, joka nyt pinkoi onnellisena lumessa kuin ei olisi valkoista hattaraa ikinä nähnytkään.

Siirryttiin koira-asioista miettimään oria Ulpulle, ja Tomi nosti esiin Kärmesboogien, Siurin hienon suomenhevosen. Long story short, takapihalta etupihalle koiraa ihastelemaan tullut Petja ymmärsi väärin ja nyt meillä on koiranpentu nimeltään Buu.
 

27.12.15 — Olipa outo viettää joulu ilman Surkua. Teimme vanhasta tammasta lopetuspäätöksen kaksi päivää ontumisen jälkeen. Ei olisi ollut mitään järkeä lähteä pitkäkestoiselle kuntoutusjaksolle noin vanhan hevosen kanssa, ja Surkunkin on parempi jatkaa elämäänsä ilman kipuja taivaslaitumilla. Myös Karla nieleskeli kyyneliä kun ne joulupäivänä tänne Kassun kanssa saapuivat, ja kyllä taisi Kassullakin mennä vähän tunteisiin kun hiha kävi silmillä kerran jos toisenkin. No, iloksihan meno siitä muuttui kun valjastettiin hevosia joulumaastoa varten. Minä nousin Alaskan selkään, Karla valitsi itselleen Väinö-papann ja Kassu Tapin. Tomi kävi auttamassa Petjaa Limpun kanssa, kiristi Sallille Kollin satulavyön ja hyppäsi site itse Penni-pyörylänsä selkään. Käytiin illemmalla vielä toinen rundi pienemmällä porukalla ihan vain siksi, että sai uudet tyypit esiteltyä vieraillekin—minä Hallalla, Kassu Mooalla ja Karla Ulpulla, johon tyttönen suorastaan ihastui.

Mutta kyllä sitä alkaa tässä itsekin huomata, kuinka hevoset vanhenee aivan silmissä. Sen verran huolella Karla kylmäsi Väinön jalat maastorientojen jälkeen, eikä Alaskakaan enää loppulenkistä puhissut ja pörissyt menemään. Onneksi rakkaista nelijalkaisista osaa nauttia niin kauan kuin ne meidän seurassa ovat, ja eipä vanhemmista ajan jättäessä tallikaan jää ihan retuperälle. Niin hyviä hevosostoksia ollaan Tomin kanssa viime vuosina tehty.
 

1.12.15 — Surku ei tänään tullut mua vastaan kun hain hevoset sisään. En ensin ajatellut siitä mitään kummempaa, koska se normaalistikin odottelee vähän takavasemmalla, että saan nuoremmat hötkyilijät sisälle ensimmäisenä. Sitten kun palaan hakemaan lauman vanhaa johtajatarta, se odottaa uskollisena portilla ja sen voi taluttaa otsatukasta hellästi kiinni pitäen sisälle. Mutta ei tänään. Se kuikuili mua epäluuloisena tarhan nurkasta, vähän höristi korviaan kun kutsuin sitä nimeltä. Mua ei olisi millään huvittanut lähteä tarpomaan loskan ja mutavellin sekoitukseen, joten ärähdin. Mä ärähdin surutammalleni, joka nöyränä laski päätään ja alkoi tehdä tietään mun luokse.

Siinä vaiheessa huomasin, että nyt jokin mättää—Surku ontui, ja pahasti. Tamma hädin tuskin laski painoa vasemmalle etuselleen, ja klenkkasi vaikean näköisenä puolitoista askelta mua kohti ennen kuin mä pistin juoksuksi ja rapa lentäen ryntäsin rakkaan vanhukseni luokse pysäyttämään sen. Surku ei ollut ikinä ontunut, ei päivääkään koko elämänsä aikana. Se oli aina ollut terve kuin pukki. Muhun iski paniikki, ja hätäisesti lohduttavia sanoja sopertaen hautasin sormeni sen kaulan muhkeaan talvikarvaan. Surku oli lämmin, ja se huokaisi syvään, laskien päänsä mun kainaloon.

"Surku ei varaa painoa vasemmalle etuselle", ilmoitin lohduttomana Tomille heti kun olin saanut kohmeisin sormin sen numeron valittua mun puhelimen yhteystiedoista. Tomi ei sanonut mitään, oli hetken hiljaa ja huokaisi sitten pahoittelevasti. Mun ääni oli pettää kun jatkoin, "Surku ei ikinä onnu, Tomi, ei ikinä." Tamman lämpöä hohkaava karva tuntui lohduttavalta, ja mietin, kuinka vielä eilen se oli liidellyt komeasti palkinnoille niin este- kuin koululaatuarvostelussakin. Mutta olihan se jo vanha. 26 oli kunniallinen ikä suomenhevoselle. Mutta se oli ollut niin terve ja elämäniloinen ja pirteä. Se oli viime viikolla vielä mennä puksuttanut esteiden yli ja aitojen sisällä, kiikuttanut Petjaa villeissä maastolaukoissa ja näyttänyt nuoremmille tarhakavereilleen kuinka pukkispurtti lähtee. Ei tämän kuulunut tapahtua yhtäkkiä. Ei vielä aamupäivän maastoretkellä korvat hörössä laukanneen tamman kuulunut mennä tällaiseksi kahdeksan tunnin tarhailun aikana. Ei tämä ollut reilua.

"Mä soitan ellin", Tomi sanoi hiljaa ja mä niiskaisin, vänkyräpääni epämuodostunutta tähtimerkkiä sormillani seuraten.
 

© Hallan kasvattaja

21.11.15 — "Mut se on kimo!" rutisin Tompalle, joka oli saanut mun hevosenpurkuhommista kiinni rysän päältä. Niin, mites se koko pyöritetään talliyritystä yhdessä ja keskustellaan ostoksista ennen niiden tekemistä -juttu? Pitelin kaulakappaleelliseen toppikseen vuoratun suomenhevosen riimusta kiinni kun lapsi rakkaimmasta lelustaan. Tomin mielestä mun argumentti ei ollut hyvä. Ei sitten yhtään. Se levitti kätensä ja viittelöi lähimmässä tarhassa kököttävään Penniin. Kimo sekin. Kuin jonkun mua vastaan olevan salaliiton kautta, myös Kol jolkotteli oritarhauksen aidalle uudelle tulokkaalle pöhisemään. Meidän kimot suomenhevoset koolla Tomi kohotti kulmaansa—niin mitä olit sanomassa?

"Mut tää on tosi hyvästä suvusta! Suoraan Ralli-Ramista!" intin ja taputin kaulakappaleen päällystämää kaulaa. Avokkini raskaasti huokaisten veti kengät jalkaan ja tassutteli etuovelta pihamaalle tutkimaan tuoreinta kärmeniemeläistä vähän lähempää. Mua jännitti—olo oli kuin meidän vanhan ja uskollisen bemarin katsastuksessa. Tomi veti toppiksen käsivarsilleen ja sitten se tarkasteli ja tunnusteli ja nosteli jalkoja ja paineli selkää ja suki jouhia. Mä selitin hädissäni jotain siitä, kuinka Hallalla on kilpailtu sijoittuen vaativaa B:tä ja kuinka mä olen haaveillut koulusuokista jo pitkään.

"Eikö me sun tuuppailuja varten just ostettu Mooa..." Tomi mulkoili mua kourat Hallan jänteitä tunnustellen. Mä katselin taivaalle vihellellen kuin en olisi ikinä kuullutkaan mistään mooista. Lopulta miekkonen nousi ylös ja murahti jotain, joka kuulosti epäilyttävästi tältä: niin kai sitten. Mä virnistin ja niinpä Halla virallisesti saapui Kärmeniemeen.

10.5.14 — Pettymysten täyteinen lauantai. Onneksi huomenna on äitienpäivä, saattaa sattua jotain hyvääkin... Aamulla päivä alkoi sillä, että Alaskalla näytti olevan jonkinlainen vekki jalassa. Ei se sitä sen kummemmin aristanut eikä se näyttänyt vaikuttavan liikkeeseen, mutta jalka tuntui normaalia lämpöisemmältä ja toiseen etujalkaan verrattuna myös turvonneelta. Putsattiin vekki ja päätettiin katsoa mihin suuntaan se lähtee menemään, ainakaan Alaskaa itseään ei näyttänyt hirveästi haittaavan. Aamupäivällä Tomia ja Salli sitten suuntasivat Veeran, Anteron, Limpun, Kiukun ja Jeminan voimin koulukilpailuihin, ja jossain siinä rytäkässä Limppu onnistui riuhtaisemaan uudet, reilun satasen maksaneet suitsensa rikki. Syvä huokaisu ja niin edelleen.

Vihdoin saatiin porukka lähetettyä kilpailuihin, ja suunnattiin Petjan kanssa sisälle kokkailemaan lounasta. Pikkuherrahan sitten oikein tyylikkäästi juoksi väliovea päin juuri kun olin sitä avaamassa, ja tuloksena huutoitkua ja jumalaton mustelma keskellä otsaa... Iltapäivällä ehdin jo huokaista, mutta sitten soi puhelin ja Salli ilmoitti, että rekka sanoi sopimuksen irti. No, ei muuta kuin heppa-autolla matkaan ja kaksin reissun voimin porukka kotiin. Tomi jäi hoitamaan rekka-asiaa, ja sai kuin saikin sen korjaamolleen odottamaan huoltoa. Kotiin ehdittiin juuri sopivasti Suomen MM-peliä katsomaan, ja hei, ihan oikeasti Latvialle???? Yhh. Eikä siinä vielä kaikki, Yleislaatuarvostelun tuloksetkin saatiin vihdoin ja viimein. Väinölle kolmonen. Kolmonen. Pettymys isolla P:llä. Hurja sentään vetäisi kakkosen. No, onneksi käytiin vain heittämällä kokeilemassa niin ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Huomisesta parempi?
 

26.3.14 — "Voidaanko ostaa meille sellanen kimo satuponi, jookopliis?" Vastaus paremmalta puoliskolta on ollut ei todellakaan (ja no ei mitään satuponeja!! 3,5-vuotiaalta Petja-äijältä) jo parin kuukauden ajan. Mutku mä haluun ja niin edelleen. Rationaalisesti kun ajattelen, niin en tietenkään halua ja mitä mä edes sellaisella tekisin? En oo ikinä ollut poni-ihmisiä, en sitten yhtään. Napoleon, meillä monia vuosia sitten vähän aikaa ollut esteponi, oli myös hetken mielenjohde. Sitä poninretaletta mä kyllä kovin rakastin ja myin opetusmestariksi lahjakkaalle ponipojalle vasta kyyneliä vuodatettuani. Nyt kun pihalla seisoo pääsääntöisesti yli 155-senttisiä suomenhevosia ja 3-vuotias ratsastuksenhaluinen pikkupoika, niin mä suorastaan tarvisin ponin. Mutta meille ei kuulemma enää tule kuin suomenhevosia, piste.

"Sitä paitsi mulla on jo melkein aneurysma näiden meidän omien kasvattien kanssa", Tomppa vielä mussutti. Meidän perheeseenhän liittyi jouluna ainakin toistaiseksi pienhevoskokoinen Felix ja nyt helmikuussa ainakin 160-senttiseksi kasvava Limppu. Ja luonnollisesti (ja dramaattisesti nyyhkyttäen) ostin itselleni vielä hassun oripojan Tiilikanojasta ja hain Hurjan ja Jeminan pitkäksi venyneestä kisaliisingistä kotiin. Hevosmäärä on joulun jälkeen kasvanut maagisesti siis viidellä hevosella—tein myös tarjouksen yhdestä tammasta hassulla nimellä, joten kuusi jos tää lähtee meille myös! Miksi hevosmäärä on kasvanut? Koska mä en saa ostaa kimoa satuponia! Miehet...
 

16.3.14 — Missä vaiheessa voi kutsua itseään kohtuullisen onnistuneeksi kenttäsuomenhevoskasvattajaksi? Siinä vaiheessa kun istuu yhden tähden luokan palkintojenjaossa nuorimman kasvatin kyydissä valkoinen ruusuke suitsissa ja katsoo oikealle, jossa ykkös- ja kakkossijaa pitävät myös omat kasvatit, ja sitten vasemmalle, jossa neljättä sijaa pitää yksi kotiin jäänyt kasvatti? Siinäkö vaiheessa?
 

27.1.14 — Mitä, taasko uusi ulkoasu? Kyllä. Aiempi oli niin kovin synkkä ja ankea, varmaan heijasti etelän sääoloja tuossa joulun alla. Nyt alkoi tekemään mieli jotain raikkaampaa ja pirteämpää, ja meillä on harvinaisen helposti muokattavissa oleva koodi, joten ulkoasu vaihtuu sen toteutuksen jälkeen ihan parissa hassussa minuutissa. Nyt saa taas hengittää raikasta valkeaa vihreällä höystettynä! Kärmeniemi jatkaa kyllä lievää hiljaiseloaan vielä, odotellaan Surkun varsaa syntyväksi (siellä on tamma!) ja paria vanhempaa kasvattia lähteväksi. Väinö ja Surku olisi tosin tarkoitus tupata seuraavan kuukauden KERJ-laatuarvostelutilaisuuteen. Väiskin kanssa tavoitteena olisi kirkas kulta, mutta laiskuuttani en ole jaksanut potentiaalisia pisteitä laskea, eli mennään vain katsastamaan, että miltä näyttää. Surku on saanut lomailla kilpailemisesta jo pidemmän aikaa ja pyöräytellyt varsaa varsan perään, ja pikavilkuilulla sen jälkeläiset ovatkin menestyneet ihan loistavasti eli voin hyvillä mielin odotella ainakin hopeaa. Toivottavasti. Laiskapeppu kun ei jaksa sitä matematiikkaa just nyt. Yleensä kartan uuden vuoden lupauksia—ihmeellinen sanahirviö kun ei ole yhdyssana, mutta näyttää karmealta erikseen kirjoittetuna, hyh!—mutta tallin saralta on aika selvät sävelet: tänä vuonna yritetään saada taas hevoskantaa sukupolvella eteenpäin, hankkia uutta verta linjoihin, lähettää hakemus VSRn kasvattajalistalle vihdoin ja viimein sekä hankkia Petjalle poni! Ihan ensimmäiseksi tuli mieleeni udella rakasta Napoleonia takaisin, tosin ensiponiksi se veikkonen on varsin keho. Kahtellaan, kahtellaan...
 

3.1.14 — Näin on taas vuosi vaihtunut. Tuntuu hurjalta ajatella, että Kärmeniemi pääsee viettämään seitsemänvuotispäiväänsä. Jos mun vanha lahopääni siis oikein muistaa, siitä kun ei voi ikinä mennä takuuseen. Jouluvarsakin saatiin vihdoin ja viimein&mdashtyylikkäästi nelisen päivää myöhässä&mdashmaailmaan, vielä tosin odotellaan Surkun vatsassa odottelevaa kaveria syntyväksi. Talli viettää yhä joululomaansa, eli mitään tämän suurempaa ei kannata odottaa ihan hetkeen. (Ylläpitäjän irl-hevosille on tapahtunut pari ikävää onnettomuutta näin uuden vuoden kunniaksi, joten virtuaalipuuhailu ei jaksa innostaa.)

23.11.13 — Joulukalenterit on nyt ostettu, jouluinen ulkoasu päivitetty sivuille, jouluvarsan syntymäpäivä arvioitu, reki on kaivettu esille ja parin viikon päästä kaadettava joulukuusi on valittu. Joulu saa meidän puolesta nyt tulla. Asiat on paremmin kuin hyvin, ollaan saatu pari hevostamme suomenhevosten kantakirjaan R-suunnalle ja muutenkin kahmittu sijoituksia ja palkintoja. Vielä tämän kuun ja ensi kuun ensimmäiset päivät kun jaksaa puurtaa niin me voidaankin rauhoittua joululomalle—saadaan taas Karla tänne viettämään joulupyhiä ja suunnitteilla on rentouttavia maastolenkkejä meidän kultakimpaleilla ratsain ja reellä. Tulisipa jo lunta.
 

10.10.13 — Totaalisen burnoutin myötä muutosten tuulet ovat luoneet todellisen myrskyn. Tallin sivuille on päivitetty jo pidempään säilössä ollut maailman yksinkertaisin (ja omistajattaren mielestä kaunein) ulkoasu, jonka myötä saattaa huomata myös muutokset hevoskastissamme. Tällä hetkellä perhekiireet ja aiemmin mainitun burnoutin seuraukset ovat aiheuttaneet muutoksia laumassa. Omat kasvatit Alaska, Surku, Varpunen, Arizona ja Colorado jäivät luonnollisestikin kotiin, Veera jää meille siitostammaksi kasvattajansa käyttöön, Taisto jää oloneuvokseksi ja Väinöstä en vain pysty luopumaan sitten millään. Mikäli Antero ja Jemina eivät löydä uusia koteja, kumpikin palaa myös takaisin meille. Petjakin alkaa olla pian sen ikäinen, että pääsee varmasti aloittamaan ratsastusuraansa Veeran kanssa!
 

15.7.13 — Kenttälaattareistakin ovat tulokset tulleet ja meillä kävikin niin hienosti, että Voitto ja Pääskynen palkittiin kumpikin hienosti kakkospalkinnolla!
 

10.7.13 — Kärmiksen pääpomo on nykyää myös Kenttäratsastusjaoksen laatuarvostelun pääpomo! Saatiinkin heti toiminta talkoomeiningillä pyörimään ja meiltä ilmoitettiin Voitto sekä jo eläkkeellä oleva ja näin ollen vanhoilla kotinurkilla laiduntava Pääskynen. Lisäksi Vilho ja Varpunen ovat tällä hetkellä ylläpidossa Karlalla myöskin takaisin Vallilassa—molemmat ovat myynnissä ja tällä hetkellä siis aktiivitreenissä ja -kilpailutuksessa vaikkei kumpikaan enää täällä asukaan!
 

14.5.13 — Kesäkilpailukausi avattu meidän osalta täysillä! Hevoset kahmivat sijoituksia toinen toistaan paremmin ja todella moni alkaa jo hamuilla sitä laattareihin vaadittavaa 36 kenttäsijoituksen rajaa. Voitto taitaa olla "kärjessä" 33 sijoituksella, mutta eiköhän kohta saada kourallinen muitakin mukaan kärkikahinoihin. Tämän kuun varsa-arviointeihin on ilmoitettu 2-vuotiaisiin Alaska ja Vilho, omat kasvattimme, sekä Jemina. 3-vuotiaisiin ilmoitettiin Antero. Muita meidän hevosia tai kasvatteja ei tilaisuudessa tällä kertaa olekaan. Näiden lisäksi jymyuutisia: olen alkanut alustavasti neuvotella kenttälaatiksen haltuunotosta, joten katsoo saako tämä mamma jotain muutakin tekemisistä äitiyslomalleen...
 

1.5.13 — Vapun lisäksi meillä juhlistettiin suomenhevosten laatuarvostelun sekä varsa-arvioinnin tuloksia. Mukana SLA-tilaisuudessa oli Pääskynen ja varsojen arviointitilaisuudessa Väinö, Varpunen ja Veera sekä kasvattimme Kärmeniemen Ikioma. Menestys oli hienoa! Pääskynen saavutti kakkospalkinnon pisteillä 81 jääden näin vain yhdeksän pisteen päähän ykkösestä. Kaikki omat hevosemme palkittiin varsa-arvostelussa ykköspalkinnoilla, Ikioma hienosti kakkosella. Kokonaispistemäärien osalta varsat olivat myös kärkikahinoissa—Väinö oli ikäryhmänsä toiseksi paras, Veera paras ja Varpunen neljänneksi paras! Eli nyt kärmeniemeläiset ovat päässeet loistamaan aivan upeasti. Ja täytyypä vielä mainita kolmen kärki 3-vuotiaiden käytöskokeessa: 1. Viehättävän Verihelmi 80.483%, 2. Kärmeniemen Varpunen 78.713%, 3. Kärmeniemen Ikioma 75.629%! Mitäpä siihen sitten lisäämään...
 

20.4.13 — Tervetuloa kotiin Petja Toma Kärmeniemi, toivoo onnelliset isi ja äippä!
 

7.4.13 — Ja tuosta, kaikki kevätvarsat ovat jo löytäneet itselleen ihanat kodit! Vielä olisi tarkoitus tyrkätä Hurja tarjolle jalostukseen, joskos se muutaman estepainotteisen vauvan poikisi näin laattareita ajatellen. Ja niistä puheen ollen, 15. päivä tulee olemaan melkoista häslinkiä... Varpunen, Väinö ja Veera on ilmoitettu VSR:n varsa-arviointiin, Hurja orien kantakirjatilaisuuteen ja Veera tammojen vastaavaan, sekä Pääskynen suomenhevosten laatuarvosteluun. Realistina toiveina olisi Hurjalle ehkäpä parannus saada se P-suunnalle II-palkinnolla, saada Veera R-suunnalle II-palkinnolla, Pääskyselle SLA-II sekä vauvoille ainakin kakkosplakaatit. Veeralla ainakin hyvät tsäänssit ykköseen asti, mutta katsellaan nyt ihan rauhassa ja nakerellaan kynnet nysiksi!
 

21.3.13 — Iso kasa kevätvauvoista on jo varattu ja muutamaa tilausvarsaa kyselty! Kuitenkin yksi pikkuprinsessa, jonka nimi tulee olemaan Alaska (isänä Väinö) ja yksi pikkuprinssi (emänä Surku). Meille taitaa tulla harvinaisen vilkas kevät vauvojen suhteen ♥ Hevosetkin ovat selkeästi kevät rinnassa kahmineet sijoituksia, ja meidän teräsmummo Pääskynenkin repäisi voiton KERJ Cupin helposta luokasta vaikka Karlalle kävikin vähän köpelösti...
 

12.3.13 — Allekirjoittanut pisti just innoissaan Kärmeniemen kevätkisakauden avajaisanomukset liikkeelle! Kolmet kenttäkisat, yhdet estekisat ja yhdet koulukisat tuloillaan jos hakemukset menee läpi—sen verran aikaa viime kisoista, että en mitään mene lupailemaan vielä. Ajelin tänään vähän tuonne pääkaupunkiseudulle ja kävin ihan piruuttani kokeilemassa yhtä puoliveritammaa. Oli vähän niinkuin kaverin tamma niin vähän köpöttelin vain ja silleen. Oli aika kiva.
 

1.3.13 — Sivuille vaihdettu upouusi ulkoasu, josta sen luoja tykkää aika täysillä. Ihan oikean hiihtolomaisen (lomaa koulusta = kaksi apukättä meille! Karla ja Kassukin ovat rantautuneet taas Haminaan) kuumeen lisäksi poden myös törkeää puoliverikuumetta—Tomin mielestä nuo kaksi ovat liitoksissa toisiinsa... Joku ihanan osaava puskapöövöö olisi aika ihana kyllä. Sellainen iso rautias mustilla jouhilla. Mieluiten tamma, isolla T:llä. Mutta ei mikään kakkapää. Niin ja masu alkaa olla jo tuskaisa! Ratsastus on rajoittunut lähinnä köpöttelymaastoihin varmimmilla hepotiteilla ja kärryttelyyn. Saisi muuttaa masuasukki jo tälle puolen massua...
 

2.2.13 — Pääskyselle tuli marraskuun KERJ-laatuarvostelutilaisuudesta muuten KERJ-III. Täytyypi käydä korottamassa heti kun tsäänssi tulee! Lisäksi meille löytyi se ihan täydellinen suokkimies, Joogin Elämännälkä. Aivan käsittämättömän komea läsipää, joka saikin heti lempinimen Väinö, koska kuka ei haluaisi tallissa seisovan Väinö-nimistä suomenhevosta, duh.
 

19.1.13 — Uusi vuosi, jee! Kärmeniemi täyttää tänä vuonna kuusi vuotta, kenttäsuomenhevoskasvatus kaksi vaiko kolme vuotta, tässä menee itsekin ihan sekaisin jo... Meikä lappaa jäätelöä kotona takkatulen ääressä The Vampire Diariesia tuijotellen, Tomi meni -26 pakkaseen Karlan ja Kassun kanssa ratsastamaan heppoja :))) Tässä samalla saatoin laittaa joululahjatabletin kautta ostoilmoituksen suokkipoikavauvasta... Pääskynen alkaa olla jo kovin vanha, ja kohta nuoremmat tammat pääsevät ohi aktiivisimman kilpailukauden—jo on aikakin hankkia uusi, piekkarimitat ylittävä suomimies tänne.

20.12.12 — Hyvää joulua kaikille jo etukäteen! Kassu ja Karla haettiin tänään bussiassalta tänne ja lapsukaiset ovat asettautuneet jo kodiksi. Aamupäivällä kävivät ratsastamassa kaikki kopukat ja meikä oli täällä sitten iltapäivällä vastassa lihapullat ja perunamuussit pöydässä odottamassa. Lapset söivät kuin hevoset. Tää on ihan hyvää äititreeniä, kaksi teini-ikäistä muutaman viikon ajan kasvatettavana. Kassu ja Karla on meillä joulun yli, sillä Karlan porukat lähtivät jouluksi Thaikkuihin ja Kassun perhe asustelee edelleenkin Venäjällä. Lisäksi meille tulee sukua jouluaattona syömään, mä oon lupautunut laittamaan kaikki ruoat! Tosin Tomin porukat tulevat jo aatonaattona tänne, anoppi jeesailee mua tässä kokkihommassa ja Tomi faijansa kanssa lupasi pistää jonkun ikivanhan jättireen, jonka se osti loppukesänä jostai markkinoilta, ajokuntoon. Kuulemma päästään jouluna ajelulle!
 

6.12.12 — Ahhhh, ihanaa rauhallista itsenäisyyspäivää! Meillä piti kaikki paitsi Surku tänään vapaapäivän—tamman kanssa käytiin rennolla ajolenkillä perheen kesken. Koirat saivat juoksennella vapaana rinnalla kun itse istuttiin kärryissä vällyjen välissä höpötellen niitä näitä. Tomi kirjoitti jopa blogiinkin pahoittelut hiljaisuudesta...
 

29.10.12 — Onpas ollut hiljaista taas viime aikoina... Onneksi multa löytyy hyvät syyt tähän: käytiin extemporelomalla Venäjän puolella sukuloimassa! Meiltä kummaltakin löytyy perhettä idästä, joten soitettiin Karla ja Kassu talonvahdeiksi syyslomaviikoksi ja lähdettiin itse ajelemaan pitkin naapurimaatamme. Nyt ollaan taas takaisin kuosissa ja kopuillakin on talvipopot jalassa eli treeniä ei estä mikään! Todennäköisesti mulla ei ole enää mitään asiaa yhdenkään hevosen selkään tammikuun jälkeen, joten on vähän kiirettä pitänyt kun pitää kilpailija äkkiä etsiä, Tomi ei kuulemma tahdo kaikilla kisata yksinään!
 

19.9.12 — Loppukuusta on kenttäkilpailut!! Jos vaikka pitkästä aikaa pääsisi kilpailujen makuun—vuonna 2011 järjestettiin yhteensä 64 kilpailut, pääasiassa kenttää, ja tänä vuonna remonttitaukoilun johdosta on alla vain kuudet kilpailut. Tästä pääset tutustumaan kutsuun! Ja ps, missä on menty väärään suuntaan kun riemunkiljahduksia aiheuttaa Tomin myöntyminen uuden koulusatulan ostoon eikä materialismiterveiset ystäväpiiriltä?
 

16.9.12 — Hui, tänään upouusi Kärmis avattiin yleisölle! Avajaiskisatkin on jo suunniteltu, enää odotamme liiton siunausta skaboille. Veera ja Taisto ovat hyvin sopeutuneet laumaan, ja pihattoponeiksi päätettiin meidän taikakuulaiset pojat—"veljekset" kun ovat lyhyessä ajassa alkaneet käyttäytyä kuin paita ja peppu kokoerosta huolimatta. Yksi tallipaikka on tyhjänä siis, mutta siihen ei varmaan edes täytettä oteta—ellei Tomi suostu sen kivan peeveen hankintaan!
 

7.9.12 — Nyt ollaan virallisesti muutettu uuteen kotiin! Vielä on vähän orpo olo kun huonekaluja ei ole nimeksikään, mutta eiköhän huominen IKEA-reissu korjaa asiaa johonkin suuntaan. Tänään käytiin pystyttämässä maastoesteet paikoilleen, ollaankin saatu kunnon luonnonlammikko vesiesteeksi. Pohja tietenkin tarkistettiin, onhan tuo meidän pikkuponia melkeinpä polveen asti, mutta kuulemma muuten kelpaa vesiesteeksi jopa kisoihin, joten eiköhän pikkuhiljaa aleta suunnittelemaan avajaiskilpailuja ja kutsuta samalla kenttäratsastuspiireistä saatuja tovereista tupaantulijaisiin... Omat juomat mukaan ;)
 

23.8.12 — Taikakuun Taisto on asettunut kodiksi Kärmeniemeen. Kyseessä on Killen tyttärenpoika, joten melkoinen aarre! Vielä on auki se, mihin karsinaan Taisto saadaan taisteltua, alkaa nimittäin olla melko kortilla karsinapaikat ellei fiksata jompaa kumpaa väliaikaispihatosta talvenkestäväksi. Mutta olen niin hyperinnoissani Taistosta! Se on Rassen poika, eli siitä on pakko tulla ihan huippu, kun ottaa huomioon vielä emän suvun... Vaikkei voikkoa pojasta tullutkaan niin kyllä se vähän muistuttaa Rassea, varsinkin ratsastettavuudeltaan, on meinaan aika mussukka!
 

20.8.12 — Viehättävän Verihelmi saapui tänään kotosalle! Tai no, Haminaan kun ei me siellä vielä asuta. Eihän tallikaan ole ihan vielä valmis, mutta noissa väliaikaispihatoissa hepat elelee ihan nätisti. Verihelmi eli Veera tuli heti oikein loistavasti toimeen meidän tyttöjen kanssa, etenkin Varpunen oli ihan hurjan kaveria heti. Hyvä vaan, ei tarvitse turhia jakoja enää tehdä! Toki nuo pojjaatkin Veeraa kiinnostivat vähäsen vaikka poikia kiinnostikin enemmän viimeisten ruohonjuurien mutustaminen. Voin vain kuvitella, kuinka muhkeat nuo laitsat ovat sydänkesällä!


Tämä on virtuaalitalli/virtuaalihevonen. Otsikkokuvien Kärmeniemi & Peter Chen (CC BY-NC 2.0).
Kärmeniemi 2007-2018.

00816